Hei vaan pitkästä aikaa. Ihan pakko kirjoittaa näistä kahdesta. Epätoivo meinasi iskeä viimeviikolla.
 

Luin Colson Whiteheadin kirjan Harlem Shuffle viime vuonna (2022 ) sen ilmestyttyä. Kirja kertoo 60-luvun Harlemista. Siitä miten siellä oli vaikeaa aloittaa elämäänsä puhtaalta pöydältä ja ansaita rehellisin keinoin tarpeeksi rahaa perheen elättämiseen. Harlem Shuffle on tarina Raystä, sympaattisesta, hyväsydämisestä miehestä,  joka saa omistukseensa huonekaluliikkeen. Ray  päättää olla sotkeutumatta hämäriin bisneksiin ja  tienata elantonsa rehellisin keinoin. Se on tosin haastavaa, kun on lähtöisin rikollisesta perheestä. Historia, suku ja serkku painostavat pieneen vilppiin ja koska uusi asunto on Rayn hankintalistalla heti uuden sohvan jälkeen hän lupautuu mukaan. Homma paisuu kuitenkin vaarallisin mittasuhteisiin ja kyse ei olekaan enää parin varastetun television jälleenmyynnistä vaan vaarassa on serkkupojan henki ja ehkä myös oman perheen turvallisuus.

Harlem avautuu elävänä, haisevana ja nuhjuisena kaikille aisteille. Voin hyvin kuvitella kadunkulman, jossa Rayn huonekaluliike sijaitsee ikkunassaan uusinta huutoa oleva upea punainen sohva. Toisella kulmalla käryää hodarikärry ja liikkeiden ovien yläpuolella vilkkuvat osittain rikki kivitetyt neonvalokyltit. 

Osaan myös kuvitella Rayn hontelon hahmon vieressään lyhyempi lurjusmainen serkku, joka saa Rayn vedettyä mukaan hulluihin hankkeisiin. Henkeä pidätellen luen sivuja ja ihailen kuinka elävän kuvauksen Whitehead on New Yorkin hyhmäisestä kaupunginosasta luonut. Ehkä osa mielikuvista on peräisin 80-luvun Brooklynistä ja Hill Steet blues tv-sarjasta. 
 

Ja kun sain kirjan ahmittua loppuun, päästin sen helpotuksesta huokaisten käsistäni. Nyt ei enää tarvitse miettiä selviääkö Ray ehjin nahoin. Mutta viimeviikolla huomasin selailevani uutta Colson Whiteheadin kirjaa ja totean: “ Voi Ray. Etkö sinä koskaan opi?” Päätän, että Harlem saa nyt jäädä. En kiusaa itseäni enempää Rayn vastoinkäymisillä. En halua tietää pystyykö hän enää suojelemaan itseään ja perhettään rikollisilta.

Mutta "Kieron miehen manifesti " odottaa minua kaikesta huolimatta keittiön pöydällä.
Pakkohan se on lukea.

Ja pakko on myös kuunnella Hill Steet bluesin tunnari. Käsittämätöntä miten mieli palaa 80-luvulle. Siihen kun istun olohuoneen sohvalle ja Hill Steet bluesin tunnari alkaa soida telkkarissa. 

Hill Steet blues