"Ryhdyn selailemaan äidin vanhaa keittokirjaa. Tänään haluan tehdä tytölle jotakin oikein hyvää. Olen sen velkaa, lupauksen: ei enää hermostumisia, ainakaan melkein tyhjästä, vaan enemmän lempeyttä ja pidempää pinnaa."
Kolmekymppinen Teresa elää perheineen Turkissa, Istanbulissa, mutta nyt hän on palannut isoäitinsä Helvin sairasvuoteen ääreen Suomeen pienen tyttärensä Selman kanssa. Tytär ja äiti asuvat mummon vanhassa talossa joka elää omaa elämäänsä.
Samalla kun äiti ja tytär yrittävät asettua kodiksi vanhaan taloon ja toisiinsa, Teresa käy hoitamassa isoäitiään, katsoo vanhuksen hidasta poishiipumista, jota edes rakkaudella leivotut pullat ja kakut eivät poista.
Ruoka liittää sukupolvet ketjuun. Kukin on vuorollaan syöttäjä, ja muut avaavat suutaan, lapset sekä vanhukset.
- Syö vielä vähän, kehotan.
Ja kun isoäiti avaa suunsa, minusta tuntuu siltä kuin vihdoin puhuisimme asioista, jotka ovat aina olleet olemassa mutta joista olemme tähän asti vaienneet.
Kirjan edetessä sekä Teresan, että isoäidin Helvin elämä ja elämän kipupisteen avautuvat lukijalle vähitellen. Mila Teräs kirjoittaa kaunisti, upeita kielikuvia käyttäen. Kaunis, kaunis kirja, jossa pienissäkin lauseissa on isoja sanomia.
"Alan jo ymmärtää niitä äitejä, jotka valittelevat ajan kuluvan liian nopeasti. Ettei lapsia meille lopulta annettukaan, tuotiin vain käsivarsien läpi."
Kirja on kaunis kertomus sitkeydestä ja rakkaudesta, joka kantaa vaikeinakin hetkinä. Se on myös kertomus sodan jättämistä arvista. Niistä jotka näkyvät ja niistä jotka jäävät piiloon. Ja siitä miten kauas sellaiset arvet vaikuttavatkaan.
-Kirsi
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.