Mikä ratkaisee, muuttuko ihminen kovaksi kuin teräskuula vai saako hän silmiinsä lempeän, ymmärrystä viestivän loisteen?
Cataniassa, Etnan varjossa Sisilian rannikolla elelee jäyhä ja yksinäinen merivartioston kapteeni Salvatore Piracci. Hän ei ole enää kenenkään poika, eikä kenenkään aviomies. Onnistuipa hän tai ei, kukaan ei hurraa riemusta tai itke hänen kanssaan. Silti hän sinnikkäästi jaksaa jatkaa olemistaan, kunnes menneisyydestä palaa vahvasti korostaen puhuva nainen ja Piraccin mielenrauha häiriintyy.
Kapteeni Piracci huomaa, ettei hohtava univormu ole hänelle enää ylpeyden aihe. Hän huomaa myös, ettei ehkä sittenkään ole kovin sankarillista suojella Euroopan linnakkeen portteja maihin pyrkiviltä nääntyneiltä pakolaisilta. Hän on jo itsekin väsynyt ja innoton haravoimaan ruumiita merestä ja jos hän jokun löytää elävänä veden varasta ja pelastaa, pelastuuko hän?
Piracci on partioinut Italian merialueilla 20 vuotta, eikä mikään ole oikeastaan muuttunut, alussa tuli albanialaisia, sitten tilalle oli tullut kurdeja, afrikkalaisia ja afganistanilaisia. Laittomien maahanmuuttajien määrä oli aina vain kasvanut. He tulevat laukuttomina, rahattomina, pimeyteen tuijottavin katsein ja kapteeni huomaa oman elämänhalunsa kadonneen.
Rinnakkaiskertomuksena kirjassa kulkee sudanilaisen Sulaymanin tarina. Nuorimies haaveilee unelmien Eldoradosta, joka hänelle on sama kuin Eurooppa. Sulayman lähtee vaikealle matkalle astellen kuin villivuohi, onnellisena, ketteränä, mutta huomaamattomana - kunnes muuttuu pelkäksi tyhjäksi varjoksi.
Vaikka Gaudé kuvaa kirjassaan yhteiskunnallista ongelmaa, nousee mielestäni kirjan tärkeimmäksi sanomaksi se, kuinka hauraat ovat ihmisyyden rajat. Kuinka ihmisen silmien loiste syttyy tai sammuu näennäisesti vähästä ja toisaalta kuinka paljon ihminen kestää, jos tämä sisäinen kimmellys säilyy. Kirjailija hake vastausta kysymyksiin: Millä puhaltaa liekkiin yltäkylläinen, mutta elämätön, ruma elämä? Mikä voima saa ihmisen jatkamaan aineelliseen kurjuuteen sammunutta, eriarvoisuudella loukattua, alistettua elämää? Mikä ratkaisee, muuttuuko ihminen kovaksi kuin teräskuula vai saako hän silmiinsä lempeän, ymmärrystä viestivän loisteen?
Gauden Eldorado on yksinkertaista ja eleetöntä kerrontaa, mutta samalla vangitsevaa ja hyvin koskettavaa. - Anita
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.