keskiviikko, 22. marraskuu 2017

Mayra

mayra.jpg

Minulle on tullut tavaksi lukiessa etsiä kartalta tarinan tapahtumapaikat. Näin hahmotan paremmin ympäristön.  Käytän  nettiä myös apuna etsiessäni rakennuksia, kaupunkien nähtävyyksiä ja katunäkymiä. Viimeisin tarina houkutteli minut kuuntelemaan kokonaisen sellokonserton. Lukiessa istun välillä kuulokkeet korvilla ja nautin musiikista yhdessä kirjan päähenkilöiden kanssa.

Max Mannerin kirja "Mayra" vangitsi minut ensin hienostuneella ulkonäöllä. Kirjan kansi on kuin kallein suklaarasia tavallisten konvehtirasioiden joukossa. Herkullinen oli kirjan sisältökin.

Alun takautuma paljastaa mihin suuntaan tarina etenee, mutta lopputulosta en sen perusteella olisi kyllä koskaan osannut kuvitella.

Heikki Savolainen on eläkkeelle jäänyt orkesterisellisti. Hitaasti etenevä reuma on pakottanut Heikin luopumaan soittamisesta lähes kokonaan. Virheiden pelossa täydellisyyteen pyrkivä mies ei tartu enää itse soittimeen. Aamut alkavat kahvikupillisella ja kuulokkeista tulvivalla klassisella musiikilla.

Eräs tavallinen lumisateinen aamu muuttaa Heikin elämän täysin. Anna-Liisa, Heikin vaimo ajaa kolarin sohjoisella tiellä. Heikki jää leskeksi ja elämä pysähtyy. Kun Heikki viimein saa arjen syrjästä kiinni, hän tapaa hautausmaalla Eevan. Eeva on niinikään jäänyt leskeksi ja Heikin tavattuaan nainen on varma, että mies on hänelle " se oikea".  

Yllättäen leskimiehellä alkaa olla vientiä enemmän kuin tarpeeksi.  Heikki saa yllättävän yhteydenoton nuoruuden rakkaudeltaan Mayralta. Kilttinä ja myötäilevänä ihmisenä Heikin on vaikea sanoa ei kummallekaan naiselle. Eikä hän halua pahoittaa kummankaan mieltä. Tämä johtaa muutamiin valkoisiin valheisiin ja kuinka ollakaan Heikki löytää itsensä lämpimästä Espanjasta Mayran viereltä. Mayralla on kuitenkin salaisuus jonka Heikki saa tietää vasta auttamatta liian myöhään.
 
Kun Heikki alkaa soittaa Mayralle Antonín Dvořákin sellokonserttoa, laitan kuulokkeet korville ja jaan tuon kokemuksen heidän kanssaan.

Ehdottomasti haluaisin oppia soittamaan jotain soitinta. Eli Helmet -lukuhaasteen kohtaan 29

-Mia-

maanantai, 23. lokakuu 2017

Sininen huvila

Sininen%20huvila.jpg

Blogin takana

Nyt kun olen syksyn eläytynyt perinteisiin satuihin kirjaston elämyssatutuokioiden  parissa, on virkistävää hypätä mukaan selvittämään murhia ja murhan yrityksiä.

Ihanaa huomata, että edelleen dekkareissa elää ne henkilöt, jotka menevät yöllä pimeälle kujalle katsomaan mikä saa aikaan nuo oudot äänet. Lukijan mielessä pyörii huuto: "Älä mene sinne. Älä ainakaan yksin. Tietysti olet vapaalla ja ilman virka-asetta." Ja pimeällä kujalla vaanii joku, jolla on valmis suunnitelma ja sen toteuttamiseen tarvittavat välineet. Kuka pimeässä väijyy?

Toisinaan harmittaa, että minulta jää lukematta monta kehuttua dekkarisarjaa. Päähenkilöt kirjoissa säilyvät, joten heidän elämänsä etenee kronologisesti. Siksipä en voikaan hypätä lukemaan vain satunnaisesti jotain vaan sarja pitäisi lukea järjestyksessä. Jos harppaan suoraan kolmanteen kirjaan, saan selville päähenkilöstä jotain oleellista liian aikaisin. Tavoitteenahan minulla on että  joskus löydän aikaa lukea ne 12 aiemmin ilmestynyttä kirjaa.

Sininen huvila ei ole esikoiskirja, mutta se käynnistää Anna Gladista kertovan cozy crime -dekkarisarjan.
Becca Stenlundin "Sinisen huvilan" -blogissa elää onnellinen perhe. Blogin ulkopuolella elämä ei kuitenkaan ole kuin kiiltokuvaa, vaan pinnan alla pulppuaa. Peter on kyllästynyt nukkekotielämään, jossa nojatuoliin ei saa istua eikä leipälaatikkoa saa siirtää väärään kuvakulmaan. Peter muuttaa pois, mutta toivoo, Beccan heräävän luomastaan kiiltokuvasta ja pyytäisi Peteriä palaamaan takaisin kotiin.

Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen." Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista."

Pahoittelen työkaverille, että tämän kirjan eräpäivä meni yli, mutta täytyihän minun selvittää kuka sen naisen kolkkasi.

-Mia-

 

torstai, 19. lokakuu 2017

Illallinen Amsterdamissa

hermankochillallinen.jpg

Bongasin uutuuksista Herman Kochin kirjan Pormestari. Takakansi herätti kiinnostukseni, mutta kun en sitä heti saanut lainasin ensinälkään Kochin "Illallisen".

Nyt luettuni "Illallisen" tutkailin vähän mitä siitä oli blogeissa ja arvosteluissa sanottu. Hämmästyin, että minulla on mennyt tämä helmi täysin ohi.

Ihan uskomaton tarina. Käsittämättömiä käänteitä. Ja silti se pisti  miettimään, että noinkohan sitä pitäisi omiensa puolta viimeiseen pisteeseen asti. Yli kaikkien moraalisten rajojen.

Alkuasetelma tarinassa on kahden veljeksen kohtaaminen ravintolassa. Toisesta maalataan täysi egoistinen paskiainen ja toinen on syvällisiä pohtiva perheen eteen kaikkensa antava isä.

Ilta etenee alkupaloista ja juomista jälkiruokiin ja siihen väliin mahtuu juonen totaalinen muutos. Lopulta jäin miettimään kuinka taitavasti kepeän ulkokuoren takana myllää vakavat asiat.

Jokin tässä kirjassa saa ajattelemaan Miika Nousiaisen kirjojen hahmoja ja huumoria.  Tyyppi kokee olevansa täysin oikeassa kaikkine absurdeine ajatuksineen ja omine totuuksineen.

Kochin uusinta "Pormestaria" en siis ole  vielä aloittanut ja nyt illallisen jälkeen ja takakannen tekstin luettuani vähän mietityttää että missä mielentilassa tuo olisi hyvä aloittaa.

Liikaa paljastamatta totean että liittäisin tämän Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 20...

tiistai, 26. syyskuu 2017

Särkyneen pyörän karjatila

sarkyneen-pyoran-karjatila-cd.jpg

Äänikirjat ovat minulle jollain tapaa vieras ajatus. Kun lukee itse, voi äänet kuvitella mielessään sellaisiksi kuin haluaa. Ääneen luettuna ei mielikuvitukselle jää niin paljon tehtävää. Vähän kuin elokuvaa katsoessa. Jos olet lukenut kirjan ensin ja katsot sen jälkeen elokuvan voi olla vaikea päästä tunnelmaan, kun päähenkilö ei ole ollenkaan sen näköinen kuin kuvittelit.

Syksyn viinimarja- ja vadelmasavotta sai minut kuitenkin kokeilemaan. Kuuntelin Peter Franzénin itsensä lukemana Särkyneen pyörän karjatilan. Kokemus oli enemmän kuin mukava. Istuin jakkaralla poimimassa marjoja kun Peter lukee minulle ääneen. Murre sopi lukijalleen ja henkilöt saivat luonteet luojansa äänenpainoista.

Tarina keskittyy yhteen päivään maatilalla, jonka vanha emäntä täyttää 80 vuotta. Eletään 50-lukua, sotakorvaukset on saatu maksettua ja sodassa olleet ovat toipuneet kukin tavallaan. Toiset paremmin toiset huonommin. Sota vilahtelee aika-ajoin keskusteluissa.

Mehukkaimmat keskustelut syntyvät tuoreen nuoren emännän Marin ja Kainon, vanhaemännän välille. Kaino kokeilee miniänsä luonteen lujuutta keljuilemalla tälle kaikesta. Mari on roisi nainen, eikä anna Kainon sanojen latistaa mieltään.

Mari kumartui. Kaino kuiskasi: " Lusikkaleipäs maistuvat kusisilta..." Mari järkyttyi. yhtä törkeää lausetta hän ei ollut kuullut Kainon suusta vielä ikinä.

Eemeli on neljästä sisaruksesta nuorin. Hän on jäänyt pitämään kotitilaa muiden lasten lähdettyä kaupunkiin. Sota on jättänyt herkkään nuoreen mieheen jälkensä joita Eemeli yrittää hälventää runsaalla viina määrällä.

Särkyneen pyörän karjatila on hauska, ronski ja rumia sanoja kaihtamaton kertomus sisarusten ja heidän äitinsä ja perheidensä viettämästä kesäpäivästä. Se paljastaa myös koskettavat ja karut kokemukset jokaisen elämästä ennen tuota kesäisen kuumaa juhlapäivää.

Tämä on nyt sitten se yhden päivän romaani. Helmet -haasteessa kohtaan 19. 

-Mia-

maanantai, 28. elokuu 2017

Takapenkki

takapenkki.jpg

Palautuminen normaalielämään on jo tapahtunut. Elokuun loppu on itsellä jonkinlaista rauhoittumisen aikaa. Enää ei tarvitse suorittaa ja nauttia kesästä. Voi kaivaa kynttilät ja torkkupeiton esiin. Heittää hyvästit "rantakuntoon" -dieeteille ja aurinkovoiteille joita tänäkään kesänä ei pahemmin kulunut. Nyt ei tarvitse enää kytätä sataako huomenna vai saadaanko nauttia helteestä.

Loppukesän aurinkoisena viikonloppuna tartuin Laura Lehtolan kirjaan "Takapenkki". Ja olihan se posketon matka. "Takapenkki" ei ole ihan kevyttä kesäheinää. Se on mukavasti koomisilla tilanteilla ryyditetty kertomus muutaman ihmisen ajatuksista ja sattumuksista. Lukiessani huomaan onnitella itseäni siitä, että vierellä on kumppani joka pääsääntöisesti on samalla aallonpituudella kanssani.

Tuula on työvoimatoimistossa töissä oleva viisikymppinen nainen. Ainoa lapsi on muuttamassa opiskelija-asuntoon ja parisuhde kaipaisi hiukan muutakin kuin tyhjäksi jäävän huoneen remonttia. Tuulan mies on perustarkka, pihi ja konstailematon Topi. Arki on sujunut, kun toisen ajatuksen juoksun on oppinut tuntemaan. Topi ei sanoillaan ja teoillaan kiertele. Asiat todetaan uutisluotoisella kommentilla.

"Tuula painaa päänsä Topin olalle ja kysyy. -Miltä susta Topi tuntuu? Topi katsoo kummastuneena. -Normaalilta. Falskaakohan takana tiiviste vai mistä tuo ääni kuuluu?"  

Tuulan asiakas, Aleksi on 19-vuotias normeja ja kontrollia kaihtava nuori mies. Aleksin äiti on kuollut yllättäen pojan ollessa päiväkoti-ikäinen. Tiukan mutta reilun mummonsa kanssa elänyt Aleksi käyttää aikansa tutkimalla Wikipediaa. Työt haittaavat ikävästi harrastusta. Aamuisin ei ehdi tutustua tarpeeksi moneen maailman ihmeeseen.

Tuulan ja Aleksin sekä Aleksin satunnaisen tyttöystävän Elinan näkökulmista kerrottu tarina on paikoittain hurjakin matka Mazdan takapenkillä. Tosin kirjan nimi ja takakannen teksti ei paljasta puoliakaan sivujen tapahtumarikkaasta tarinasta.

Helmet lukuhaasteen kohta 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

-Mia