keskiviikko, 15. helmikuu 2017

Oonko ihan normaali?

oonko%20ihan%20normaali.jpg

Evie on 16-vuotias tyttö, joka haluaa olla ennen kaikkea normaali. Kolme vuotta aiemmin hän sai OCD- eli pakko-oireinen häiriö-diagnoosin, joka vei hänet sairaalahoitoon asti. Nyt hän aloittaa uudessa koulussa, vakaana aikomuksena kokea normaali nuoruus. Tämä tarkoittaa tietenkin koulunkäyntiä, ystäviä, bileitä, ja toivottavasti myös poikaystävää. Normaalia nuoren naisen elämää, jossa kukaan ei tuntisi häntä ”tyttönä joka sekosi.”

Evien lääkitystä vähennetään pikkuhiljaa ja hän onkin hyvää vauhtia toipumassa, kunnes elämässä tapahtuvat muutokset saavat erilaiset pakkomielteet, käsien jatkuvan pesemisen ja pahat ajatukset palaamaan. Hän ei kuitenkaan voi kertoa asiasta uusille ystävilleen, koska pelkää tulevansa hylätyksi. Hän ei myöskään halua tuottaa pettymystä vanhemmilleen tai terapeutilleen, onhan hän toipunut niin hyvin tähän asti.

”Paha ajatus: Jos pystyt pitämään sormesi kiinni seinässä koko matkan äikän luokan ympäri, Guysta ja sinusta tulee jotain.” En nähnyt, että Amber tuli suoraan minua kohti. Törmäsimme kuin biljardipallot, hänen liekehtivien hiustensa massa heilahti kasvoilleni. Käteni irtosi seinästä. PANIIKKI PANIIKKI PANIIKKI. Pudistelin itseni niin nopeasti kuin voin ja laitoin käden heti takaisin toivoen, että kahden sekunnin katkos ei tekisi taikaa tyhjäksi.

Tämä oli todella nopealukuinen ja mukaansatempaava nuorten aikuisten kirja, jossa Holly Bourne käsittelee mielenterveysongelmien lisäksi myös erityisesti feminismiä ja oman minuuden etsintää huumorin kautta, vakavasta aiheesta huolimatta. Kirja aloittaa Normaali-trilogian, jonka seuraavissa osissa seurataan Evien ystävien Amberin ja Lottien elämää. 

”Miksei vallata sitä sanaa itsellemme?” Lottie kysyi virnistäen leveämmin. Se oli eka kerta koko päivänä, kun hän hymyili, ja hän näytti upealta - hehkui sisäistä valoa. Olin ylpeä siitä, että Amber ja minä olimme saaneet hänet kuntoon niin nopeasti. ”Me voidaan keksiä uudelleen sana vanhapiika niin että se tarkoittaa ihan vastakkaista kuin mitä se nyt tarkoittaa? Niinku, nuorta ja itsenäistä ja vahvaa?”

Tämäkin kirja löytyy meiltä nuorten aikuisten puolelta, mutta suosittelen ihan ehdottomasti myös aikuisille. Kirja oli todella koskettava ja paikoin synkkäkin Evien pakko-oireiden voimistuessa, mutta samalla myös hauska ja todella ajankohtainen, ja on mukava tietää että Vanhapiika-kerhon jäsenille on luvassa myös jatkoa!

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 14 - Valittu kirjan takakansitekstin perusteella.

maanantai, 13. helmikuu 2017

Nukkekaappi

nukkekaappi.jpg

En olekaan aikoihin lukenut historiallista romaania, joka kertoisi ajasta ennen 1900-lukua. Joten kirjaa aloitellessa piti hieman palauttaa mieleen Euroopan historiaa. Amsterdam, Kaupankäynnin suuri aika, killat, uskonpuhdistus... Ja kävi juuri niinkuin arvelinkin; tarina ja aikakausi veivät mukanaan.

On vuosi 1686 Amsterdamissa. Nella koputtaa uuden kotinsa oveen. Hän on juuri mennyt naimisiin Kauppias Johannes Brandtin kanssa. Mutta mies ei olekaan kotona, vaan kotona on töykeä sisko ja kaksi omituista palvelijaa. Nellan on vaikea ymmärtää mihin tilanteeseen onkaan joutunut. Kun Johannes viimein palaa matkoiltaan kotiin, ei avioliitto olekaan sitä mitä Nella kuvitteli. Kuitenkin hän ymmärtää ettei takaisin maaseudulle ole paluuta, vaan on vain pärjättävä.

Johannes antaa Nellalle häälahjaksi nukkekaapin. ( Tämähän on ihan tätä päivää. Vasta selasin ihanaa onnelin ja Annelin nukkekotikirjaa... ) Mutta siis palataanpa itse kirjaan. Nella alkaa sisustaa nukkekaappia ja tilaa esineitä omituiselta miniatyristilta, jonka osoitteen löytää myyntiluettelosta. Miniatyristi alkaa lähetellä pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaisuutta. Yhteyden Nella huomaa usein vasta tapahtumien jälkeen.

Kirjaa on kehuttu taianomaiseksi, ja sitä se kyllä oli. Ajankuva, Nellan kasvaminen arasta nuoresta morsiammesta päättäväiseksi kauppanaiseksi on kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa luettavaa. Tapahtumat ja käänteet ovat meille, tämän ajan ihmisille hurjia, mutta tuohon aikaan täysin mahdollisia. Tarina olisi ollut hyvä ja kiinnostava ilman mystistä minatyristia ja Nellalle ilmaantuvia esineitäkin, mutta oman säväyksen tämäkin juonne tarinaan toi.

Suosittelen kaikille historiasta pitäville.  Ja kun keväällä olen menossa käymään Amsterdamissa, aion katsella ovia niin, jospa löytäisin auringon muotoisen merkin.

Helmetin lukuhaasteessta voisin laittaa kirjan kohtaan 42. Esikoisteos.

-Kirsi

maanantai, 6. helmikuu 2017

Isän tyttö, tytön isä

isan-tytto-tyton-isa.jpg

Mukava iltaluettava. Helppoa tekstiä, asiaa, lämpimiä ajatuksia ja suurenmoisia kuvia.

Muistan ensimmäiset ajatukseni yli 20 vuotta sitten, kun sain syliini esikoiseni. "Miten minä koskaan osaa kasvattaa tästä oikean ihmisen?"
Nykyään kun luen jonkun kirjan jonka voisi pienimmässäkään määrin luokitella kasvatusoppaaksi, minuun iskee "kaikki on jo menetetty -kompleksi". Tyttäreni on jo aikuinen. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Ihan väärin oon tehny, liikaa karjunut, liikaa kehunut, kiinnittänyt huomioita vääriin asioihin, vertaillut muihin sisaruksiin, lahjonut, uhkaillut, kiristänyt.
Lista on loputon.
Tämä kompleksi iski kieltämättä jossain kohdissa tätäkin kirjaa lukiessa. Mutta totean kuitenkin itselleni näin valmiin paketin vanhempana, että hyvin selvisit. Kasvatit tai annoit vieressäsi kasvaa hyvän ihmisen. Ja sitäpaitsi, tämä kirjahan koskee isiä ja tyttäriä. :)

Jenni Pääskysaaren ja Mikko Kuustosen ymmärtävä, omat virheet hyväksyvä, huumorilla ja iloisuudella höystetty ajatusten vaihto on mukavaa lukea.

Suosittelen kaikille tyttärille, isille ja äideillekin. Voi tämän lukea poikakin. Varmasti jotain oppii tytöistä ja niiden isistä jos ei muuta.

Ja jos Helmet lukuhaastetta ajattelen , niin kohta  47 sopii tähän mainiosti. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

-Mia

maanantai, 6. helmikuu 2017

Miesmuisti

miesmuisti.jpg

Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu Finto määrittää osuvasti termin "mieskirjallisuus".  Mieskirjallisuus tarkoittaa kaunokirjallisia teoksia, jotka kuvaavat miehen asemaa.

En ole kokenut tätä genreä omakseni. Silti huomaan, että viimeisen puolen vuoden aikana aihe on tullut tutuksi aika monessa lukemassani kirjassa.

Mikko Kalajoen "Miesmuisti" on kirja joka näyttää, mitä on tämän aikakauden ihanneperheenisän arki. Kirjan Arto on neljättä kymppiä lähestyvä kahden pojan isä. Hän hoitaa lapset ja kotiaskareet työpäivän jälkeen. Samaan aikaan hän remontoi vanhaa rintamiestaloa vaimon sisustussuunnitelman mukaiseksi. Pomo on kahjo lapsuuden ystävä, jonka päätä ei vauhti eikä markkinatalouden poukkoilut pelota. Arkeen omat häiriötekijänsä aiheuttavat kaupassa vastaan kävelevä nuoruuden rakkaus ja päiväkodin nuori lastentarhanopettaja, joka alkaa viipyillä turhan usein ajatuksissa.

Kaikkien edellisten huolien lisäksi Arton on aika käydä urologin tutkimuksissa. Onko kyseessä syöpä vai vain hyvänlaatuinen rakkula vasemmassa kiveksessä?

Vaimo ei huomaa perheen eteen raatamista. Hän näkee vain arki-iltana sohvalla olutpullo kädessä istuvan miehen. Pitäisi olla remonttia tekemässä, kun kerran on aikaa.

"Olemme puhuneet aiheesta monta kertaa aiemminkin ja olen yrittänyt saada sen tajuamaan, että olen filosofian maisteri enkä mikään remonttireiska. Sen mielestä keittiön remppaaminen ei voi olla aikuiselle ihmiselle ylivoimainen suoritus, jos kerran paljon vähemmän opiskelleetkin pystyvät siihen."

Nykymiehelle luodut paineet kerrotaan osuvasti takakannen tiivistelmässä. Mieheltä odotetaan samaa kuin isältään, vaikka isältä ei koskaan vaadittu samaa kuin pojaltaan.

Arto taistelee arjessa eteenpäin ja päättää selvitä vaikka maailma kaataa hänen eteensä aina vain uusia vastoinkäymisiä. Mennytkään elämä ei jätä rauhaan. Nuoruusvuosilta mieleen nousee hämyisiä, osin unohdettuja tapahtumia, joiden kanssa on enää vaikea säilyttää mielenrauhaa. Takakannen teksti pitää täysin paikkansa. "Naurat kunnes lopetat."

Helmet lukuhaasteen listassa sijoittaisin tämän kirjan kohtaan 49, Vuoden 2017 uutuuskirja.

-Mia-

sunnuntai, 5. helmikuu 2017

Ihme

ihme.jpg

Sain käsiini todellisen aarteen. R. J. Palacion Ihme -nimsen kirjan.

"En aio kuvailla, miltä näytän. Kuvittelitte te mitä hyvänsä, minä näytän todennäköisesti pahemmalta."


August Pullmanin kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Todella pahasti. Mutta August ei ole tyhmä tai vammainen. Hän on tavallinen poika, mutta harvat ihmiset näkevät tätä, koska he näkevät vain Augustin kasvot, jotka ovat kaukana tavallisesta.

Kirja kertoo Augustin ensimmäisestä kouluvuodesta yläkoulussa. Aikaisemmin hän on opiskellut vain kotona. Kaikki, jotka ovat olleet nuoria, voinevat kuvitella millaista on mennä yläkouluun jos näyttää oudolta. Se ei ole helppo paikka, mutta Auggien äiti ja isä saavat ylipuhuttua pojan kokeilemaan.

Kirja on kaikkea muuta mitä aluksi luulisi. Se ei ole kiusausromaani. Se on hauska ja rohkaiseva romaani ennakkoluulojen kohtaamisesta. Ja vaikka koulussa ja elämässä olisi mitä idiootteja ja typeryksiä, muutama hyvä ystävä riittää pitämään Auggien itsetunnon kasassa ja arjen elämisen arvoisena.

"Minusta Halloween on maailman paras juhla. Se päihittää jopa joulun. Saan pukeutua naamiaisasuun. Saan käyttää naamaria. Saan kulkea ympäriinsä ihan samanlaisena kuin muutkin naamioituneet lapset enkä minä ole kenenkään mielestä oudon näköinen."

 Vaikka tämä on luokiteltu nuorten kirjaksi, suosittelen tätä ehdottomasti myös meille aikuisille. Muutenkin, toisinaan kannattaa käydä katsastassa kirjaston nuorten osasto. Esimerkiksi lähiaikoina en ole törmännyt moneenkaan uskottavaan ja koukuttavaan aikuisten scifi- kirjallisuuteen, mutta nuorten kirjoista voisin luetella heti useita!