sunnuntai, 25. elokuu 2019

Sapkowski Andrzej: Viimeinen toivomus

viimeinen_toivomus.jpg

( Huom! Nyt ei ole kyseessä mikään uutuus vaan löytö johon tuli viimein tartuttua.)

Fantasia on löytänyt minut uudelleen. Tai sitten minä fantasian. On mennyt monta vuotta siitä kun luin Belgarionin tarua tai Sormusten herraa. Sapkowskin Narrenturm osat 1 ja 2 koukuttivat minut. Nyt sitten kuulin, että marraskuussa Netflixissä alkaa pyöriä The Witcher -sarja. Olen asennoitunut siihen malliin, että ennen marraskuuta olen lukenut sarjan, koska vankka mielipiteeni on: Ensin kirja sitten vasta elokuva/sarja. Näin oma mielikuvitus saa enemmän töitä.

Jälkikasvustani osa on jo lukenut sarjan tai osan sarjaa ja ovat painottaneet kuinka tärkeä ensimmäinen kirja on, että pääsee jyvälle jälkimmäisistä osista. Siispä olen lukenut hartaasti ajatuksen kanssa ensimmäiset tarinat.

Viimeinen toivomus on ensimmäinen osa Noituri -sarjaa. Se koostuu yksittäisistä tarinoista, joiden avulla tutustutaan henkilöhahmojen repertuaariin. Nyt kun luettuna on vasta ensimmäinen osa en osaa sanoa jatkuuko tämä sarja näillä yksittäisillä tarinoilla vai onko toinen osa jo yhtä, suoraan aikajanassa etenevää kerrontaa.

Noituri Geralt on kirjan päähenkilö, jonka tehtävä on ihmisille häiriöksi ja vaaraksi olevien epäinhimillisten olioiden surmaaminen. Mutta kaikki otukset eivät suinkaan ole itse syypäitä käyttäytymiseensä, vaan useissa tarinoissa pedon sisällä on itse noituuden tai taikuuden uhriksi joutunut ihminen. Yhtä paljon Geralt siis joutuu suojelemaan ja pelastamaan otuksia ihmisten kynsistä.

Ihastuin Sapkowskin kuivakkaan huumoriin luettuni Narrenturmin kaksi ensimmäistä kirjaa. Huomaan, että tässä aikaisemmassa sarjassa on mukana tuo tuttu älykäs kuivakka huumori.
Päähenkilöt näissä lukemissani Sapkowskin kirjoissa ovat hieman karkeita, suorasanaisia, sarkastisia ja kunniansa tuntevia. Heillä on pieni mutta luotettava ystäväpiiri. Taistelutilanteissa saattaa joskus omanarvon ja  ylivoimaisuuden tunne kääntyä heitä vastaan.

Tämä kirjasarja on ollut innoittajana The Witcher peliin. Ja puolestaan tuo peli oli innoittajana molemmille pojilleni kirjan lukemiseen. He halusivat päästä jyvällä pelin maailmasta ja tapahtumista. Aina ei siis pelaaminenkaan ole vain pahasta. Minut kirjan pariin innoitti niin poikani kuin odotettavissa oleva tv-sarja.

keskiviikko, 10. heinäkuu 2019

Huomioita neuroottiselta planeetalta

 

Huomioita-neuroottiselta-planeetalta_kan

Pidin todella paljon Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään kirjasta, joten tottakai varasin myös hänen uudemman Huomioita neuroottiselta planeetalta. Kirja on todellakin ajankohtainen kaiken tämän nettiriippuvuus ja somen käyttökeskustelun keskellä. Mitä tehdä kun twitterin keskustelu tai fb.n selaaminen yhtäkkiä onkin niin tärkeää, että sitä pitää tehdä myös esimerkiksi samalla kun katson elokuvaa.  

"Kärsittyään vuosia ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista Matt Haig alkoi pohtia vakavasti, mikä yhteys nykymaailman levottomuudella on hänen kokemaansa pahoinvointiin. Huomioita neuroottiselta planeetalta on rehellinen ja tarpeellinen vertaisopas nettiahdistuksesta ja vilpitön katsaus siihen, miten tuntea itsensä onnelliseksi, inhimilliseksi ja kokonaiseksi levottomassa nykymaailmassa, tässä hetkessä."

Ja sitä kirja todellakin oli. Tarpeellinen ja rehellinen vertaisopas. Huomioita neuroottiselta planeetalta on nopealukuinen ja miellyttävä kokoelma eriaiheisia esseitä, jotka kaikki liittyvät meidän ihmisten käyttäytymiseen sosiallisessa mediassa, netissä, kannettavien laitteidemme kanssa. Vinkit ja ohjeet eivät sinänsä ole uusia. Tämän aihealueen kirjoja on viime aikoina julkaistu vaikka kuinka. On jos jonkinlaisia ohjelkirjoja ja sääntölistoja, mitä kautta me kaikki oppisimme järkeviksi netin ja sosiaalisen median käyttäjiksi. 

Erilaista tässä kirjassa oli se, ettei niitä listoja juurikaan ollut. Paitsi muutama helmi. Esimerkiksi tämä: 

haig.jpg

Sekä kirja oli erittäin miellyttävää ja viihdyttävää lukea. Mutta mitä opin kirjasta, se vahvisti jo aiemmin oppimaani aika keskeistä teesiä: Älä räplää sitä puhelinta. 

tiistai, 9. heinäkuu 2019

Perhoset veljeni ympärillä

perhoset.jpg

Veera Salmen kirja Perhoset veljeni ympärillä oli omituinen kirja. Se oli pitkään "Kohta luen tämän kirjan" kasassani, ja kun se yhtäkkiä hävisi tyttäreni pianon päälle itsekseen, ajattelin että nyt on aika lukea se. Alussa olin, että mikä ihme tämä on? ja luin kirjaa koska en osannut määritellä sitä. Loppua kohti aloin rakastaa nimenomaan sitä määrittelemättömyyttä siinä. Kun kaikkea ei voi aina sanoin kuvata eikä aina edes se suunnitelma b ole se toimiva. Mitä sitten on tehtävä?

Aluksi ja välilläkin Joonas, kertojaääni, tuntuu stereotyyppiseltä ajelehtijanuorelta, joka ei saa mistään kiinni. Koska suunnitelmaa ei ole, mihinkään on vaikea tarttua. Sitten kun vielä veli Johannes katoaa, tuntuu että siitä vähästäkin rutiinista lähtee pohja. Koko sisarussarja ajelehtii kun sumussa. Eikä samaa taulua uudelleen ja uudelleen maalaavasta äidistäkään ole tässä tilanteessa apua. 

Kirja on surumielinen, se lumoaa lukijansa jotenkin omituisesti. Saa näkemään useampia värejä kuin vain mustan ja valkoisen. Asiat eivät aina, tai oikeastaan koskaan olekaan niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät. Omituiset jutut seuraavat toisiaan. puhuva Burton koira, appelsiinit, siskon perhoset, jotka jotenkin kuitenkin solahtavat juoneen kuin itsestään ja itsestään selvästi. 

Sain kunnian olla yhden päivän kirjailijan, Veera Salmen henkilökohtaisena kuljettajana kun hän kävi kirjailijavieraana Kärsämäen koululla. Tapa miten hän otti lapset huomioon, kertoi ihania juttuja puluboi kirjoistaan ja lukemisesta sai minut jälleen kerran tuntemaan itseni etuoikeutetuksi, kun saan tehdä tällaista työtä. Ja kun ajattelen kaikkia niitä puluboin juttuja, on ihan itsestäänselvää että yksi Burton koira puhuu. 

 

Levottoman sisarussarjan kuopuksen, viulua soittavan Johanneksen, puhumattomuus on Joonakselle ja Joonialle yhtä itsestään selvää kuin se, etteivät kissat ja koirat puhu. Sitten Johannes katoaa kilpailumatkalla Islannissa, ja maailma järkähtää sijoiltaan. Ensin koirat ryhtyvät puhumaan, ja kun sitten Roomassakin jo järisee, on sisarusten aika ryhdistäytyä ja ruveta etsimään jotakin, mitä voisi kutsua vaikka suunnitelma B:ksi.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille psykologisista romaaneista pitäville. Ja kaikille muillekin. 

keskiviikko, 22. toukokuu 2019

Toinen puoli sydäntä

Toinen%20puoli%20syd%C3%A4nt%C3%A4.jpg

Pidin Sofia Lundbergin Punaisesta osoitekirjasta.
https://book-elves.vuodatus.net/lue/2018/05/punainen-osoitekirja

Jokin taika sai minut kyllä täysin otteeseensa myös Lundbergin toisen kirjan avattuani. Tai oikeastaan minut lumosi jo kaunis kansi. Täysi kymppi  kannen toteutuksesta.

Toinen puoli sydäntä kertoo Elinistä. Valokuvaajasta jonka menneisyydestä alkaa pala palalta selvitä pieniä asioita. Niiden asioiden unohtaminen on ollut Elinin itselleen antama elämäntehtävä. Lapsuudestaan hän ei ole koskaan kertonut kenellekään, ei edes perheelleen.

Elin on lähtöisin köyhistä ja epämääräisistä oloista Ruotsista. Lapsuudenystävältä yllättäen saatu viesti saa hänet muistamaan katkelmia lapsuudestaan ja pikkuhiljaa tarina avaa sitä traagista tapahtumaa menneisyydessä, jonka vuoksi Elin on tietoisesti peittänyt jälkensä ja unohtanut koko varhaisen lapsuutensa.

Tarina etenee kahdessa ajassa ja pikkuhiljaa mieleen muistuvat lapsuuden traumat saavat aikaan tragedian myös nykyhetkessä.

Jokin Elinin elämäntarinassa koukutti minut täysin. Katosin hänen lapsuudenmaisemaansa niin totaalisesti, että saatoin mielikuvissani nähdä miltä Elinin äiti näytti 70-luvun kampauksessaan, tupakka suupielessä keittämässä puuroa lapsilleen.

-Mia-

keskiviikko, 20. maaliskuu 2019

Olimme kerran

olimme%20kerran.jpg

Golnaz Hashemzadeh Bonden kirja Olimme kerran kertoo äidin ja tyttären suhteesta. Mutta ei millään tavalla ruusuisesti. Se on maahanmuuttajanaisen kaunistelematon tarina, katkeruudesta, pettymyksestä ja kuolemasta.

Kun lääkäri kertoo viisikymppiselle Nahidille, että hänellä on puoli vuotta elinaikaa, hän tuntee pelästään raivoa. Raivoa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Hän on tullut 30 vuotta sitten iranista miehensä ja tyttärensä kanssa Ruotsiin, eikä mikään ole ollut niinkuin hän suunnitteli.

Oliko kaikki turhaa? Vieraaseen kotimaahan asettuminen ei ole onnistunut toivottusti. Juurettomuus on jokapäiväistä. Nyt hän on katkera ja yksinäinen. Suhde ainoaan tyttäreeseen on vaikea ja täynnä väärinymmärryksiä. Sairastumisen jälkeen hän vaatii aikuiselta tyttäreltään huomiota ja rakkautta.  

Kirja antaa jälleen yhdet kasvot maahanmuuttajille. Niille jotka joutuvat jättämään kaiken taakseen ja rakentamaan elämänsä uudelleen tyhjästä. Keskeisenä kirjassa toistuu ajatus siitä, miten sota ja sen aiheuttama juurettomuus ihmiseen vaikuttavat.