maanantai, 10. syyskuu 2018

Tuntematon Kimi Räikkönen

tuntematon-kimi-raikkonen.jpg


Olen seurannut formula ykkösiä siitä asti, kun formulafanaattinen mieheni alkoi seurata Häkkistä joskus 1991-1992. Jos halusin keskustella mieheni kanssa kisaviikonloppuna, oli tiedettävä jotain formuloista, muuten jäin kuuntelijan ja oppijan asemaan. Pikkuhiljaa siihen innostui itsekin. Tyttärestä kasvoi "formulatyttö" , joka nenä kiinni tv-ruudussa seurasi jokaisen kisan. Joulupukki toi autoradan ja parkkitalon.
Olisi siis väärin sanoa, että luin Kari Hotakaisen kirjan Tuntematon Kimi Räikkönen ihan vain henkilöhistoriasta kiinnostuneena. Formulat kiinnostaa ehdottomasti ja kaikkien aikojen mielenkiintoisin henkilö F1-auton ratin takana on Räikkönen.

Kuitenkin tästä "Kimin väristen lasien" takaa luetusta kirjasta löytyy enemmän henkilöä kuin autoa. Tämä kirja ei ole juoru- eikä paljastuskirja. Se ei myöskään ole maineen kiillotuskirja. Se on tarina suomalaiseen perheeseen syntyneestä pojasta, jolla on kova tahto päästä eteenpäin... vauhdilla! Kirja kertoo perheestä jolla on yhteinen harrastus. Se harrastus syö kaiken vapaa-ajan ja varannot. Harrastus kuitenkin kasvattaa yhden kaikkien aikojen kuuluisimman suomalaisen.

Luulen, että kirjailijalla ja kilpa-autoilijalla synkkasi aika hyvin, kun tämän kirjan pohjana olleet haastattelut on tehty.  Uskoakseni Hotakainen on saanut tekstiinsä juuri sen aidon Kimin. Oli ihanaa huomata, että tuo punapukuinen kaveri, joka Hotakaisen sanoin liikkuu hypähdellen ja puhuu vähän mutta asiaa, on niin kuin kuka tahansa nuori isä. Hän on huolissaan jälkikasvustaan ja potee huonoa omaa tuntoa ollessaan töissä, kun pitäisi olla kotona siellä missä ne kaikkein tärkeimmät asiat ja ihmiset ovat.

Luin kirjaa osittain ääneen miehelleni mökkimatkalla. Välillä piti vetää henkeä vähän pidempään sillä muutama pätkä kirjassa menee tunteisiin. Se maailmankuulu kuski onkin ihan tavallinen nuori isä. Hänen suurimmat onnenhetkensä tulee samoista asioista kuin kenen tahansa vanhemman onnenhetket: Oman lapsen ensimmäiset sanat ja askeleet tai yhteiset hetket perheen kanssa.

Helmet -lukuhaaste on meinannut unohtua.  Laitan tämän kohtaan 43, käännösoikeudet on myyty ainakin kymmeneen maahan, eli uskon että tästä ainakin tulee Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

- Mia -


perjantai, 24. elokuu 2018

Kuinka aika pysäytetään

Kuinka-aika-pysaytetaan_kansi_200dpi.jpg

Tuntuu välillä että koko yhteiskuntamme rakentuu ikuisen elämän tavoittelun ympärille. Teemme kaikkemme että emme vanhenisi, tai ainakaan näyttäisi vanhenevan. Mutta ei se ikuinen elämäkään taida olla paras mahdollinen ratkaisu. Kirjan päähenkilö Tom Hazard ei toivoisi mitään niin paljon kun että vanhenisi kuten me muut päiväkorennot, saisi ryppyjä ja vanhuuden vaivoja niin kuin muutkin. Hän näyttää 41 vuotiaalta, tai sen ikäiseksi hän itsensä esittelee kysyttäessä, mutta todellisuudessa hän on vuosisatoja vanha. Hänellä on harvinainen sairaus, eikä hän ole ainoa laatuaan maailmassa.

Pystyäkseen elämään huomiota kiinnittämättä hänen on vaihdettava identiteettiään noin kahdeksan vuoden välein. Yleensä siinä ajassa ihmiset alkavat kysellä miksi Tom ei vanhene lainkaan. Nykyajan kuvien maailma on todellinen piina. Tom ei halua yhteenkään kuvaan, ja kuitenkin hän jälleen joutuu ongelmiin, kun menneisyydestä löytyy kuva, jossa hän selvästi on 1920-luvun Ranskassa juuri saman näköisenä kun nyt. Kuitenkin tärkeintä kaikista on muistaa, ettei saa rakastua. Ruokaa, auringonlaskuja, musiikkia, kirjallisuutta saa rakastaa, mutta ihmisten rakastamisesta ei seuraa kun ongelmia.

Kuinka aika pysäytetään on otteessaan pitävä jännityskirja,  jollaista en ole koskaan lukenut. Scifiä, rakkautta (kyllä, vaikka se on kiellettyä!) menneisyyttä, itsensä löytämistä ja kadottamista. Elämän tarkoituksen etsimistä. Se on edelleen hukassa vaikka päähenkilöllä on monta vuosisataa aikaa löytää se, joten ei meillä päiväkorennoilla ole mitään hätää!

Lukijat, jotka ovat aiemmin vieroksuneet scifiä, tähän kannattaa ehdottomasti tarttua!

Kirsi

 

tiistai, 24. heinäkuu 2018

Kirjaston kuulumisia kuumuuden keskeltä

  narrenturm.jpg         el%C3%A4m%C3%A4nrka.jpg       tatu_ja_patu_elm_ja_teot.jpg

-  Ei saa valittaa lämmintä!
- Kohta on taas pakkaset ja on kylmää!
- Nautitaan nyt tästä lämpimästä!

Kyllä kyllä! Nautitaan ihan hiki päässä. Kyllähän tämä lämmin vähän ajatuskapasiteettia sulattaa. Kaikki ”rupelituulettimet” joita vastaan on tullut on kuskattu kirjastoon helpottamaan niin asiakkaiden kuin työntekijöidenkin oloa. Sähkökatkoilta on onneksi vielä säästytty ja ohjelmat ovat pelanneet moitteettomasti. (koputan maalaamatonta puuta)

Jotain on saatu aikaankin. Kesän aikana olemme arvuutelleet asiakkailta eksoottisia hedelmiä ja haastaneet asiakkaita ja lukijoita vinkkaamaan hyvää luettavaa Instagramissa #tuhatelämäähaaste.

Lukudiplomilistat alkavat olla valmiina, uudet nettisivut käytössä ja syksyn elämäyssatutuntiakin suunnitellaan ja hihitellään ideoille. Kirjanaamoja on ilmestynyt instagramiin säännöllisesti joka perjantai. Eli ihan ei ole päät helteessä pehmenneet. Ideoita syntyy edelleen.

Nyt ollaan keskellä naperoleiriä. Toivotamme vakiasiakkaiden lisäksi naperoleiriläiset tervetulleiksi kirjastoon. Samalla voi olla henkilökunnalle apuna ja etsiä erästä herraa joka hortoilee lastenosastolla unissaan.

Jos näillä helteillä ei muuta jaksa niin lukea ehkä siellä aurinkotuolissa. E-kirja on vielä normi kirjaa keveämpi ja äänikirjaa kuunnellessa saa kädet roikkua velttoina vieressä. Ihanteellista, kun viereen varaa vielä raikasta juotavaa, mansikoita ja vaikka jäätelöä.

Ja tietysti lykkään tähän pari  lukuvinkiä ilman sen suurempaa juonen avaamista.

Uusi Tatu ja Patu ilmestyi. Tatu ja Patu, elämä ja teot. Ihan huippu!

Andrzej Sapkowskilta alkaa uusi trilogia jonka ensimmäinen osa Narreturm osa 1 on juuri lähtenyt lainaukseen.

Ja odotuksessa on Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjan viides osa; Elämänrakentajat. Laittakaa ihmeessä jo varaukseen. Voisin melkein vannoa, että tämäkin on nautinto.

Ja ettei totuus unohtuisi...
.... nautitaan nyt kesästä ja lämpimästä. Kohta on pakkasta ja rapataan niitä auton ikkunoita sormet jäässä. :)

-Mia

maanantai, 9. heinäkuu 2018

Tähtikirkas

tahtikirkas.jpg

Olen jo useamman vuoden intoillut dystopioista, lukenut useita ja pettynyt todella moneen aikuisten dystopiaan, lukenut niitä myös nuorten aikuisten puolelta aika kattavasti kirjavinkkauksia varten ja pitänyt monesta todella paljon. Ainahan yksi maailmanloppu piristää kummasti.  Nyt tartuin kovin ennakko-odotuksin Lars Wilderängin Tähtikirkas kirjaan, ja se kyllä koukutti!

On ihan erilaista lukea Ruotsiin sijoittuvaa maailmanloppua, verrattuna kaikkiin niihin amerikkalaisiin vastaaviin. Kirja meni todellakin ihon alle. Mitä tapahtuu kun kaikki elektroniikka yhtäkkiä sammuu. Puhelimet vähitellen, autot, tietokoneet. Lääkkeitä ei enää saa, koska sähköisiä reseptejä ei saada tulostettua. Kauppojen hyllyt eivät täyty koska varastot ovat pienet. Rahaa ei ole, koska kortit eivät toimi. Ainoat toimivat kulkuvälineet ovat polkupyörät ja jalat. Ennen kaikkea tieto ei kulje. Minnekään suuntaan. Kukaan ei  tiedä mitä tapahtuu, mutta luotto yhteiskuntaan, joka kyllä järjestää kaiken on valtava. Mitä tehdä kun lopulta ydinvoimalan jäähdytysjärjestelmäkin pettää?

Teos on jaettu neljään osaan: Kieltäminen, Raivo ja käsitteleminen, Masentuminen ja Hyväksyminen. Päähenkilöitä on useita, hyvin erilaisissa tilanteissa eläviä ja erillä tavalla tilanteesta selviäviä ihmisiä. Nollautuminen, niinkuin elektroniikan sammumishetkeä kutsutaan, tapahtuu loppukesästä. Synkkä syksy muuttuu kirkkaaksi talveksi, jolloin kaaos on valmis.

Kirja herättää todella paljon ajatuksia yhteiskuntamme haavoittuvuudesta. Mitä kaapeissa pitäisi olla kaiken varalta ja minne voi mennä jos kaupungeissa ei ole enää turvallista?

Kyseessä on trilogia, jonka toinen osa Tähtisade odottaa jo yöpöydälläni. Nähtäväksi jää, jatkuuko trilogia yhtä onnistuneena kuin sen ensimmäinen osa on.

-Kirsi

maanantai, 18. kesäkuu 2018

Palasia ja murusia, viisauksia ja pohdintaa

kirja%20tyt%C3%B6lleni.jpg     veitola.jpg

Luin vasta kaksi elämäkerraksi määriteltävää kirjaa, jotka ehkä ennemminkin ovat pohdintoja elämästä ja maailmasta. Molemmat saivat aikaan minussa paljon. 

Jani Toivolan Kirja tytölleni on odottanut pitkään yöpöydälläni, mutta nyt tartuin siihen, ja se oli kaiken sen odottamisen arvoinen, jopa enemmän. Takakannessa kerrotaan että se on "omakohtainen kertomus isän ja tyttären suhteesta ja tavotteista löytää juuri itselle oikea tapa olla vanhempi."  Ja jokainen vanhempi löytää varmasti yhtymäkohtia ajatuksista ja pohdinnoista. Kun väsyttää ja on yksinäistä, mutta myös siitä kun miettii että millaisen lapsuuden omalle lapselleen antaa ja antaako juuri oikeanlaisen. Ja mitä ihmettä se lapsi tästä kaikesta ajattelee ja muistaa.

Kirja kertoo myös tasapainoilusta nyky-yhteiskunnassa. Työn ja muun elämän jaksottamisesta, siitä miten saisi ajan ja voimat riittämään kaikkeen siihen mihin sen pitäisi riittää. Vai pitäisikö sittenkään. Olisiko sittenkin se aika ja yhdessäolo arvokkainta mitä lapselle ja itselleen antaa? Millaisen maailman haluaa jättää jälkeensä?

Maria Veitolan Veitola-kirja on ollut paljon julkisuudessa, mutta ne asiat mitkä kirjasta on nostettu, ovat jälleen tämän hetken uutistavan mukaan nostettuja, hyvinkin epäoleellisia asioita koko kirjaan nähden. Tässäkin kirjassa keskeisenä teemana on mielestäni kunnianhimoisen ihmisen tasapainoilu nyky-yhteiskunnan odotuksien ja vaatimusten kanssa. Mikä on normien mukaista, miten jaksaa tehdä sitä työtä mitä rakastaa sydämestään ja miten olla rehellinen itselleen ja muille. Kirja koostuu Veitolan kirjoittamista kolumneista vuosien varrelta, joita hän nykyisessä elämäntilanteessaan kommentoi ja selittää. Pohtii ja analysoi. Kolumneista muodostuu samalla myös aikajana kaikesta siitä mitä vuosien saatossa on ollut pinnalla, pohdinnassa, yhteiskunnassa esillä.  Todella mielenkiintoinen ja rikas tapa käydä menneisyyttä läpi!

Montaa asiaa jäin miettimään; Marian saamaa mallia siitä, että sekä äiti ja mummo ovat tehneet töitä sydämellä. Ja että äiti voi olla myös intohimoinen töissäkävijä. <3 Ja se että mitä jos kaikki ainakin tosinaan yrittäisi tehdä parhaansa töissä. Mitähän tapahtuisi? Ja se että on helpompaa puhua suoraan ja rehellisesti, tälloin voi myös itseään katsoa peiliin.

Vaikka en koskaan pysty olemaan yhtä analyyttinen ja täysillä tunteva ja viisaita pohdiskeleva kun edellä mainitsemani ihmiset, olen saanut paljon mietittävää. Inspiroitunut, liikuttunut ja kokenut yhteyttä molempien heidän kanssa. Se kai se on näiden kirjojen perimmäinen tarkoitus. Kiitos!

-Kirsi