maanantai, 28. elokuu 2017

Takapenkki

takapenkki.jpg

Palautuminen normaalielämään on jo tapahtunut. Elokuun loppu on itsellä jonkinlaista rauhoittumisen aikaa. Enää ei tarvitse suorittaa ja nauttia kesästä. Voi kaivaa kynttilät ja torkkupeiton esiin. Heittää hyvästit "rantakuntoon" -dieeteille ja aurinkovoiteille joita tänäkään kesänä ei pahemmin kulunut. Nyt ei tarvitse enää kytätä sataako huomenna vai saadaanko nauttia helteestä.

Loppukesän aurinkoisena viikonloppuna tartuin Laura Lehtolan kirjaan "Takapenkki". Ja olihan se posketon matka. "Takapenkki" ei ole ihan kevyttä kesäheinää. Se on mukavasti koomisilla tilanteilla ryyditetty kertomus muutaman ihmisen ajatuksista ja sattumuksista. Lukiessani huomaan onnitella itseäni siitä, että vierellä on kumppani joka pääsääntöisesti on samalla aallonpituudella kanssani.

Tuula on työvoimatoimistossa töissä oleva viisikymppinen nainen. Ainoa lapsi on muuttamassa opiskelija-asuntoon ja parisuhde kaipaisi hiukan muutakin kuin tyhjäksi jäävän huoneen remonttia. Tuulan mies on perustarkka, pihi ja konstailematon Topi. Arki on sujunut, kun toisen ajatuksen juoksun on oppinut tuntemaan. Topi ei sanoillaan ja teoillaan kiertele. Asiat todetaan uutisluotoisella kommentilla.

"Tuula painaa päänsä Topin olalle ja kysyy. -Miltä susta Topi tuntuu? Topi katsoo kummastuneena. -Normaalilta. Falskaakohan takana tiiviste vai mistä tuo ääni kuuluu?"  

Tuulan asiakas, Aleksi on 19-vuotias normeja ja kontrollia kaihtava nuori mies. Aleksin äiti on kuollut yllättäen pojan ollessa päiväkoti-ikäinen. Tiukan mutta reilun mummonsa kanssa elänyt Aleksi käyttää aikansa tutkimalla Wikipediaa. Työt haittaavat ikävästi harrastusta. Aamuisin ei ehdi tutustua tarpeeksi moneen maailman ihmeeseen.

Tuulan ja Aleksin sekä Aleksin satunnaisen tyttöystävän Elinan näkökulmista kerrottu tarina on paikoittain hurjakin matka Mazdan takapenkillä. Tosin kirjan nimi ja takakannen teksti ei paljasta puoliakaan sivujen tapahtumarikkaasta tarinasta.

Helmet lukuhaasteen kohta 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

-Mia

perjantai, 25. elokuu 2017

Pääskysaari ja Kotro

elaman-a-ja-o.jpg



Elämän  A ja Ö

Kaikesta järkeilystä huolimatta jostain kaukaa perimästä iskee takaraivoon siivouspakko kesäloman alkaessa. Tosin venytin aloitusta nyt niin pitkälle, että jotain jäi siivoamatta. Mutta eipä ne kesävieraat kurkkineet kaappeihin eivät edes saunan lauteiden alle. Ei ne ainakaan näyttäneet siltä että olisivat kurkkineet.

Se aika jonka olin tarkoittanut kuuraamiseen, kului hitti-sarjaa netistä seuraamalla ja lukiessa. Uutuuksista käsiini tarttui Arno Kotron ja Jenni Pääskysaaren vuoropuhelu "Elämän A ja Ö Ihania oivalluksia, mutta miksi ne aakkoset eivät olleet järjestyksessä? Näin kirjastoihmisenä se häiritsi. Jos on aakkoset niin ne pitää olla järjestyksessä.

"Elämän A ja Ö" käsittelee elämän peruskysymyksiä. Yksi aukeama on omistettu kullekin pohdittavalle asialle. Kuten esimerkiksi Onnellisuus. Sonia Lyubomirsky on tehnyt aikoinaan tutkimuksen onnellisuudesta. Hän on tullut siihen johtopäätökseen, että onnellisuuteen vaikuttavat eniten geenit. Aika epäreilua jos on syntynyt peri suomalaiseen pessimisti-perheeseen.

Toinen elämän perusarvoja sivuava luku käsitteli tietysti rahaa. Kun sitä on vähän sitä on liian vähän ja kun sitä on enemmän ei sitä sittenkään ole tarpeeksi. Toiveet kasvavat tilipussin myötä. Aina on jokin uusi juttu mitä voi haluta.

Löysin kirjasta myös uusia elämän perusasioita. Yksi niistä oli Zumba. Tämä luku kiteyttää aika hyvin sen, miksi en viihdy kuntosaleilla tai porukkajumpissa. Ei ole kiehtovaa seurata peilistä miten oma kroppa hytkyy täysin erisuuntaan kuin muut ryhmäläiset. Eihän kukaan toki ole tullut sinne tarkkailemaan minun väärää tahtiani. Oma mokailukammo kuitenkin estää tämänkaltaisen liikkumisen. Mieluummin "zumpailen" koiran kanssa metsälenkillä.

Pidän Jenni Pääskysaaren huumorista. Se piiloutuu mukavasti vakavien asioiden ympärille. Arno Kotron teksteihin en ole aiemmin juuri perehtynyt. Mutta uskon ettei tämä jää viimeiseksi.

"Onnellisuus on kuin uni. Vaikea tavoittaa suoraan mutta se tulee kun on tullakseen - juuri kun sitä ei edes tullut ajatelleeksi. (AK)"

Tämän kirjan heitän Helmet lukuhaasteessa kohtaan 22. Kuvitettu kirja


-Mia

perjantai, 25. elokuu 2017

Suurin kaikista

suurin-kaikista.jpg

Olen jo toista kuukautta miettinyt, että haluaisin tätä kirjaa mainostaa ja suositella. En vain osaa kirjoittaa tästä. Malin Persson Gioliton dekkari "Suurin kaikista" kuvaa tapahtumia osittain koulusurmaa edeltävältä ajalta päähenkilön Majan kertomana ja osittain nykyhetkessä Majan ollessa syytettynä. 
Majan kertomusten avulla pääsee tutustumaan asioihin ja hetkiin, jotka lopulta päättyvät traagiseen ammuskeluun luokkahuoneessa.
Yleensähän ihmiset perustavat tämänkaltaisissa tapahtumissa mielipiteensä median suodattaman uutisoinnin perusteella. Tämä kirja pistää ajattelemaan, ettei asiat ehkä olekaan aina niin mustavalkoisia. Loppujen lopuksi totuuden taitaa tietää vain tekijä itse.

Tämän enempää en osaa tätä kirjaa ”ruotia”. Mutta lukekaa ja tehkää omat johtopäätöksenne. Tämä kirja ei ole ihan perinteinen dekkari. Epäillyt on jo tiedossa ja saatu kiinni. Vain loppuratkaisu asialle on auki.

Helmet lukuhaasteessa kohtaan 1. kirjan nimi on kaunis. Onhan se.

-Mia

keskiviikko, 2. elokuu 2017

Viimeinen loma

viimeinen-loma.jpg

Aina silloin tällöin sattuu vahingossa ottamaan kirjan, joka osoittautuukin löydöksi! Tässä oli juuri sellainen.

Zadoorian Michaelin Viimeinen loma   kirjassa Ella ja John Robina päättävät lähteä viimeiselle lomamatkalle. Tai no, Ella päättää, sillä jos John jotain päättää, hän unohtaa se aika pian. Johnilla on alzheimer ja Ella sairastaa syöpää. "Huono-onnisiksi hourioiksi" itseään kutsuva pari haluaa kokea vielä viimeisen seikkailunsa, ja he karkaavat niin lääkäreiltä kuin aikuisilta lapsiltaankin vuoden 1978 asuntoautollaan  Detroitista pitkin route 66.a kohti Disneylandia. Auto ei ole ihan kunnossa, mutta eivät taida olla matkustajatkaan. Kun ikkunaa pitää auki, ei autoon vähän pyrkivä pakokaasu haittaa.

Leirintäalueilla he virittelevät diaprojektorin ja katselevat kuvia menneisyydestä. Lapsista ja menneistä matkoista, ja Ella hämmästyy aina välillä mitä kaikkea John muistaakaan, kun taas tasaisin väliajoin hän joutuu kertomaan miehelleen että emme ole kotona, eivätkä lapset ole enää pieniä.

Mutta pääsevätkö he perille? Ja kunka monessa route 66 ravintolassa he ehtivätkään syödä hampurilaisia? Matkalla ehtii tapahtua kaikenlaista, niin hurjia käänteitä kuin rakkautta ja ihania kohtaamisia.

Kannattaa lukea!

Helmetin lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 4. Kirja joka lisää hyvinvointiasi,vaikka tämä sopisi aika moneen muuhunkin kohtaan...

 

perjantai, 21. heinäkuu 2017

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

pienikommunisti.jpg

Lomalle lähtiessäni kiertelin kirjastossa ja etsin jotain erilaista luettavaa ja käsiini tarttui Lola Lafonin Pieni Kommunisti joka ei koskaan hymyillyt kirja. Kirja on dokumenttiromaani Nadia Comanecista, moninkertaisesta voimistelun olympiavoittajasta, maagisen kymmenen pisteen saajasta. Ennen tätä kirjaa en tiennyt mitään voimistelun maailmasta, mutta annettakoon muutama knoppitieto:

Montréalin olympialaisissa 1976 vain 14-vuotias romanialaistyttö napsi kolme kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin, ja virheettömästä ohjelmastaan puomilla hän sai kymmenen pistettä – ensi kertaa voimistelun historiassa. Eli kyseessä oli uskomaton lapsi.

Kirjassa sekoitetaan fiktiota, kirjeenvaihtoa, urheilua sekä poliittista historiaa. Gloria Nadian ympärillä on uskomaton, Romanian valtiojohto tekee Nadiasta maan naisten keulakuvaa, mallia täydellisestä kansalaisesta. Mielenkiintoista on lukea millainen nainen kasvaa militaristisessa voimistelukoulussa maagisen, kaiken valtaavan valmentaja Belan alaisuudessa. Ja mitä tapahtuu sitten, kun kaiken voittaneesta tytöstä kasvaakin nainen.

Vangitseva, maaginen ja sekava kuva Ceausesculaisessa Romaniassa kasvamisesta, voimistelun maailmasta ja vallan tavoittelusta. Jos historia  ja henkilökuvat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea.

Tässä  vielä linkki Nadian uskomattomaan kymmenen pisteen ohjelmaan 1976.

-Kirsi

https://www.youtube.com/watch?v=Yi_5xbd5xdE

Niin, ja Helmetin lukuhaasteeseen tämän voisi laittaa kohtaan elämäkerta, vaikka ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tämä ei taida olla sellainen...