tiistai, 22. toukokuu 2018

Everstinna

Everstinna.jpg

Kirja on aina kirja. Siis liputan perinteisen paperiversion puolesta. Mutta en voi mitenkään olla ylistämättä kuuntelemaani Rosa Liksomin Everstinnaa Anna Saksmanin lukemana.

Aloittelin perusteellista kevätsiivousta. Se siivouskärpänen tahtoo iskeä hetkeä ennen ensimmäisiä hyttysiä. Kaivoin nappikuulokkeet laatikon pohjalta ja selasin kirikirjaston e-äänikirjoja. Eihän kokoelma laaja ole, mutta on se laadukas.  Sieltä sain napattua kuunneltavaksi Rosa Liksomin Everstinnan.

Heti alkuun ihastuin lukijaan, joka rauhallisella äänellä kertoi kuin omaa tarinaansa Everstinnasta. Everstinnan tarina itsessään on lumoava. Eletään maassa joka on valmistautumassa jälleen sotaan. Suomi on tehnyt vahvan liiton natsi-Saksan kanssa. Hätkähdyttää se millä antaumuksella luotettiin Saksan kaikkivoipaisuuteen. Hyväksyttiin ajatusmalli, jossa toiset on hävitettäväksi joutavaa roskaa. Loppujen lopuksi kuitenkin käy niin kuin käy.

Sama ajatusmalli toistuu kuvatussa parisuhteessa. Vaimo on miehen omaisuutta,  jota muut eivät saa edes katsoa. Vaimon tehtävä on olla miehen tukena ja ihailla ja miellyttää miestä. Naisen ei pidä ajatella vaan tehdä niin kuin mies sanoo. Rintarinnan sotaan valmistautumisen kanssa eletään siis räiskyvää parisuhdetta kahden vahvan persoonan välillä. Everstin ja kertojan.

Kävin pari vuotta sitten kuuntelemassa Topi Mikkolan monologin Annikki Kariniemestä. Ajoittain kirjaa kuunnellessani näen silmissäni Topin luoman hahmon. En tiedä johtuuko tuttuuden tunne murteesta vai onko kirjassa vain niin paljon aitoa Annikkia, että välillä unohdan tämän olevan viime vuonna ilmestynyt kirja.

Uskomaton tarina ja huippulukija. Siinäpä kevätsiivous sujui rattoisasti ja puhdasta tuli.

Helmet lukuhaasteessa kohtaan 33. Selviytymistarina

-Mia-

tiistai, 15. toukokuu 2018

Punainen osoitekirja

Punainen%20osoitekirja.jpg

 

"Toivon sinulle kaikkea tarpeeksi. Tarpeeksi aurinkoa valaisemaan päiväsi, tarpeeksi sadetta, jotta osaisit arvostaa aurinkoa, tarpeeksi iloa ravitsemaan sieluasi, tarpeeksi tuskaa, jotta osaisit arvostaa elämän pieniä iloja, ja tarpeeksi kohtaamisia, jotta aina silloin tällöin osaisit jättää myös jäähyväiset."

Näillä sanoilla äiti hyvästeli 13-vuotiaan Doriksen kun tämä joutui isänsä kuoleman jälkeen lähtemään kotoa vanhempana lapsena. Doris lähti palvelijaksi Tukholmalaiselle Dominique Serafinille. Siitä alkoi Doriksen ihmeellinen tie ympäri maailman metropoleja. 1900-luvun alkupuolen mallimaailmaan ja sodan aikaiseen Eurooppaan.

Pitkästä aikaa minulla on käsissä kirja jonka viimeiset sivut meinaavat sumentua tunteisiin käyvästä tekstistä. Tulee mieleen vanha Veikko Lavin laulu; Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Ehkä jokainen ihminen olisi myös kirjan arvoinen. Kun tarina osataan kertoa oikein, muuttuvat arkisetkin asiat taianomaiseksi tarinaksi.

Doriksen punaisen osoitekirjan myötä aukeaa ihana kuva naisesta joka haluaa jättää jälkeensä tarinan. Hänellä on toive, ettei hänen kauniit muistonsa kuole hänen mukanaan, vaan on joku joka löytää ne ja kokee ne uudelleen.

Doris kirjoittaa ihmisistä joiden nimet on 90-vuoden ajalta piirtyneet hänen punaiseen osoitekirjaansa. Osoitekirja on lahja rakkaalta isältä, joka sai Doriksen kaipaamaan maailmaa ja seikkailuja.

Suosittelen... ihan kenelle vaan.

Helmet lukuhaasteessa tietyin varauksin kohtaan 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

- Mia

tiistai, 20. maaliskuu 2018

Sakset tyynyn alla ja kaksi muuta dekkaria


sakset%20tyynyn%20alla.jpg     salattu%20nainen.jpg     min%C3%A4%20n%C3%A4en%20sinut.jpg



Aloitin talviloman Clare Mackintoshin dekkarilla "Minä näen sinut". Aika karmiva stalkkeri dekkari. Nainen huomaa työmatkalla lukemassaan lehdessä ilmoituksen seuranhakupalstalla. Ilmoituksessa on hänen oma kuvansa. Nainen on asiasta ihan varma, mutta lähipiiri ei ota asiaa todesta.

Tämä on juuri niitä kirjoja joiden loppusivujen ollessa käsillä, kaikki muu ympärillä unohtuu. Auta armias jos joku tulee selvittämään viereen jotain jonnin joutavaa asiaa juuri sillä ratkaisevalla hetkellä, kun uhri saa selville kuka on syyllinen. Voi tulla aika tylyä tekstiä lähipiirille. Anteeksipyyntö siitä lähimmäisille.
Suosittelen perinteisen dekkarin ystäville. Kuten myös Mackintosihin aikaisempaa kirjaa "Annoin sinun mennä".

Talviloman jatkuessa flunssan merkeissä nojatuoli houkutti ja tartuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittamaan dekkariin "Sakset tyynyn alla". Ihana kirja ja ihmetykseksi huomaan, että kaksikon aikaisempi kirja on jäänyt minulla lukematta. Varasin sen heti ja nyt odotan.

Salome Virta on boheemi suomalainen dokumenttiohjaaja. Hän ei siedä aikatauluja eikä ylempää tulevaa käskytystä tai ohjausta. Salome toimii omalla tavallaan ja omien kutsumustensa mukaisesti.
Satunnainen yövieras kertoo Salomelle Antwerpenissa tapahtuneesta murhasta, jossa uhrin rintaan on lyöty sakset ja samalla kopio Fredric Elwellin maalauksesta. Salomen on saatava selville millainen tarina maalauksen ompelijattarella on hänelle kerrottavana.

Osa kirjasta on toisen maailmansodan aikaista kirjeenvaihtoa kahden rakastuneen vastarintaliikkeen jäsenen välillä. Kirjeenvaihto avaa pikkuhiljaa tarinaa maalauksen naisesta.
Ihana kirja, elävä teksti ja ihastuttava Antwerpen. Sekä kaiken tämän lisäksi kutkuttava dekkari.

Tällä viikolla sain viimein selville "Salatun naisen" arvoituksen. Pseudonyymi Anna Ekberg on kirjoittanut koukuttavan ja osittain aika karunkin dekkarin, jossa lukijaa ei säästellä. Kirjaan on saatu mukaan niin paljon erilaisia rikollisia elementtejä, että jossain vaiheessa meinaa tulla ähky. Onko kenties niin, että salanimen taakse kätkeytyvät kaksi Tanskalaista bestseller-dekkaristia ovat olleet vähän liiankin idearikkaita. Näistä aineksista olisi hyvin saanut kirjoitettua kaksi erillistäkin mysteeriä. Hyvin tarina kuitenkin kootaan loppua kohti kahden erillisen rikoksen selvitessä. Ne yhdistää tosiinsa pelkkä sattuma.

Louise ja Joachim elävät pienellä saarella, jossa Louisella on oma kahvila. Joachim tempoilee kirjoittamisen "valkean paperin kammon" kanssa. Kirjoittaminen ei ota käynnistyäkseen. Johtuuko se mahdollisesti siitä, että kirjailijan elämässä on asiat liian hyvin. Arkisen idyllin särkee kahvilaan ryntäävä tuntematon mies, joka väittää olevansa kolme vuotta sitten kadonneen Louisen, oikealta nimeltään Helenen aviomies.
"Salattua naista" en suosittele herkimmille dekkareiden ystäville, kirjassa on aika raakoja yksityiskohtia.

Helmet lukuhaasteessa näille löytyy paikkansa.

Minä näen sinut -  28 Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Sakset tyynyn alla - 49 Vuonna 2018 julkaistu kirja

Salattu nainen - 14 Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan

lauantai, 10. helmikuu 2018

Vielä tänään olemme elossa

VIEL%C3%84%20T%C3%84N%C3%84%C3%84N%20OLE

Sain joululahjaksi kirjan! Yleensä kirjalahjan ostaminen minulle voi olla riskaabeli valinta, mutta tämä lahja osui ja upposi. 
Lahjapapereista siis paljastui ranskalaisen Emmanuelle Pirotten esikoiskirja Vielä tänään olemme elossa.

Jo kansikuva sai minut rakastumaan tähän kirjaan ja ensimmäiset sivut luettuni, en voinut laskea sitä kädestä. Tämä kirja on niitä joita lukee ahmien ja samalla peläten sen loppuvan liian pian.

Pirotte kertoo kirjassaan saksalaisen sotilaan ja juutalaisen pikkutytön herkästä ja omalaatuisesta matkasta läpi sodan viimeisten päivien. Kirja ei kaunistele kummankaan sodan osapuolen tekemisiä. Mutta ei myöskään heitä silmien eteen kaikkia sodan tunnettuja kauhuja.

Mathias on saksalainen sotilas, jonka tehtävä on soluttautua liittoutuneiden riveihin. Hän on täydellinen tappokone virheettömässä aksentissaan amerikkalainen univormu yllään.
Renee on noin kahdeksanvuotias tumma juutalaistyttö. Hän on sodan aikana siirtynyt perheen luota toisen luo, eikä muista elämästään juuri muuta kuin vaihtuvat kodit ja taakse jääneet, kadonneet ystävät. Renee on pakenemassa viimeisiä saksalaisia partioita paikallisen papin saattelemana. Pappi sysää Reneen Mathiaksen ja tämän partioparin mukaan luullen näitä liittoutuneiden sotilaiksi. Metsän reunaan päästyään toinen miehistä on aikeissa ampua Reneen, mutta tapahtuu jotain odottamatonta.

" Renee mietti, miltä mahtoi näyttää tämä sotilas, joka aikoi tappaa hänet, se taempana kävellyt toinen mies, jonka silmät hän oli nähnyt vilaukselta autossa, se jolla oli syvä ääni. Hän kääntyi hitaasti paikallaan, kunnes hänen silmänsä kohtasivat sotilaan katseen. Se oli kylmä ja kirkas. Sitten merkillinen hehku täytti sotilaan silmät, pupillit laajentuivat. Hän ampui."

Tämä kirja palkittiin vuoden 2016 Ranskan parhaana historiallisena romaanina. Kirjan kansipaperin mukaan tekeillä on myös elokuva. 

Helmet lukuhaasteessa kohtaan 10 - Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

lauantai, 10. helmikuu 2018

Se ken tulee viimeiseksi

Se%20ken%20tulee.jpg

 

Yksi pienistä haaveistani on joskus päästä kävelemään Pikkukarhunkierros. Ei kovin suuri tai haastava haave, mutta täysin toteuttamiskelpoinen. Vaativammat patikoinnit unohdan suosiolla. En ole niin erähenkinen, että vapaaehtoisesti yöpyisin teltassa metsässä ilman kaikkia arkea helpottavia mukavuuksia. Minulle "moccamaster." on pyhä kapistus.

Jari Järvelän kirjassa Se ken tulee viimeiseksi pelifirman omistaja, Herra Pohjoinen järjestää kilpailun. Kilpailun palkintona maaliin päässeille on luvassa miljoonan euron potti. Miljoona euroa jaetaan niiden kesken, jotka selviävät koko vaativan GR20 vaellusreitin maaliin sovitussa ajassa. Vaelluksella on muutama sääntö. Päiväreittien jälkeen jokaisen on kirjauduttava yöpymispaikalla, kaikki varusteet on kannettava itse, lisäksi jokaisen on vuorollaan kannettava kenttäradiota.

Vaellukselle on valittu mukaan kymmenen suomalaista tavista, jotka kukin ovat omalla tavallaan elämässään epäonnistuneita luusereita. Alkuun tämä ryhmä tuntuukin aika epäuskottavalta joukolta vaativalle reitille. Matkan edetessä tapahtumien absurdit käänteet ja väkivaltaiset tapahtumat tuovat mieleeni William Goldingin Kärpästen herran. Elossa pysyminen ja miljoona euroa saavat ihmiset ahneiksi ja epäluuloisiksi.

"- Se pitää tappaa, sanoi Ruusunnuppu hiljaa ja kosketti vääntynyttä sormeaan.
- Ei me voida sitä tappaa.
- Sitten se tappaa meidät.
- Kaikki lyö vuorollaan, Liina ehdotti. Hän ojensi kiven Birgitalle."

Käytän lukiessani jälleen Googlea. GR20 on todellinen vaellusreitti. Se kulkee läpi Korsikan kivikkoisen saaren. GR20 on luokiteltu Euroopan vaativimmaksi vaellusreitiksi. Yllättäen törmään myös matkakertomukseen, jonka Jari Järvelä on kirjoittanut kuljettuaan tämän reitin 15-vuotiaan poikansa kanssa. Tutustun matkakertomukseen ja totean että lukemani kirja on pitkälti tositapahtumiin perustuva. Jarin ja Havun oma vaellus ei tosin sisällä toistuvia kuolemantapauksia ja murhia. Mitenkäs se lastenloru menikään? Se ken tulee viimeiseksi, ompi kuolema...

Helmet lukuhaasteessa kohtaan 36. Runo on kijassa tärkeässä roolissa