perjantai, 21. heinäkuu 2017

Pieni kommunisti joka ei koskaan hymyillyt

pienikommunisti.jpg

Lomalle lähtiessäni kiertelin kirjastossa ja etsin jotain erilaista luettavaa ja käsiini tarttui Lola Lafonin Pieni Kommunisti joka ei koskaan hymyillyt kirja. Kirja on dokumenttiromaani Nadia Comanecista, moninkertaisesta voimistelun olympiavoittajasta, maagisen kymmenen pisteen saajasta. Ennen tätä kirjaa en tiennyt mitään voimistelun maailmasta, mutta annettakoon muutama knoppitieto:

Montréalin olympialaisissa 1976 vain 14-vuotias romanialaistyttö napsi kolme kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin, ja virheettömästä ohjelmastaan puomilla hän sai kymmenen pistettä – ensi kertaa voimistelun historiassa. Eli kyseessä oli uskomaton lapsi.

Kirjassa sekoitetaan fiktiota, kirjeenvaihtoa, urheilua sekä poliittista historiaa. Gloria Nadian ympärillä on uskomaton, Romanian valtiojohto tekee Nadiasta maan naisten keulakuvaa, mallia täydellisestä kansalaisesta. Mielenkiintoista on lukea millainen nainen kasvaa militaristisessa voimistelukoulussa maagisen, kaiken valtaavan valmentaja Belan alaisuudessa. Ja mitä tapahtuu sitten, kun kaiken voittaneesta tytöstä kasvaakin nainen.

Vangitseva, maaginen ja sekava kuva Ceausesculaisessa Romaniassa kasvamisesta, voimistelun maailmasta ja vallan tavoittelusta. Jos historia  ja henkilökuvat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea.

Tässä  vielä linkki Nadian uskomattomaan kymmenen pisteen ohjelmaan 1976.

-Kirsi

https://www.youtube.com/watch?v=Yi_5xbd5xdE

Niin, ja Helmetin lukuhaasteeseen tämän voisi laittaa kohtaan elämäkerta, vaikka ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan tämä ei taida olla sellainen...

 

 

perjantai, 30. kesäkuu 2017

Sydämenasioita Jylhäsalmella

Jylh%C3%A4salmi.jpg

Aikoinaan koulun päättyminen ja kesäloman alkaminen tarkoitti sitä, että sai valvoa myöhään. Minulle se tarkoitti auvoista uppoutumista tarinoihin. Ensimmäisenä virallisena lomapäivänä poljin paikalliseen kirjastoon ja sovitin reppuun niin monta kirjaa kuin jaksoin selässä kantaa. Ja sitten luin. Ulkona viltillä, vinttikamarissa, uimarannalla ja teltassa. Missä vain tilaisuus oli.

Ihan niin autuaaseen uppoutumiseen ei aikuisena ja perheellisenä ole enää mahdollisuutta. Tietyn tyyppiset, kepeät kesäkirjat eksyvät kuitenkin matkaan aikuisenakin. Lapsuuden Tiina-kirjat ja teini-iässä luetut "Aikuisten Polvat" ovat kyllä löytäneet seuraajansa Anneli Kivelän Katajamäki -sarjasta ja nyt uusimpana tuttavuutena Kirsi Pehkosen Jylhäsalmen maisemiin sijoittuvasta sarjasta.

"Sydämenasioita Jylhäsalmella" aloittaa uuden maalaismaisemiin sijoittuvan romanttisen sarjan. Sen päähenkilöt ainakin tässä ensimmäisessä kirjassa ovat aitoja ja hersyvän huumorin omaavia Itäsuomalaisia. Luin tarinaa itsekseni tyytyväisenä hymähdellen. Tätä uskallan suositella kesälukemiseksi romanttikannälkäisille.

Juuri opettajaksi valmistuneen Riinan tulevaisuuden suunnitelmat menevät uusiksi, kun pitkäaikainen avopuoliso löytää uuden rakkaan ja muuttaa pois yhteisestä vuokra-asunnosta. Samalla menee avopuolison suvun kautta saatu kesätyöpaikka. Viimeisenä oljenkortena Riina soittaa tädilleen Jylhäsalmelle ja kysyy olisiko tädin pitämässä lossikahvilassa tarvetta reippaalle kesäapulaiselle. Työpaikka ja majoitus järjestyy ja muutto pikkuruiseen rantamökkiin Jylhäsalmelle on edessä.

Jylhäsalmella pyörii liuta toinen toistaan mielenkiintoisempia poikamiehiä ja osa heistä alkaa pörrätä Riina läheisyydessä oikein tositarkoituksella. Yllättävät muutokset kahvilan henkilökunnassa ja  mielenkiintoinen veneilevä punapää tuovat Riinalle pähkäiltävää yksinäisiin iltoihin mökkilaiturilla. Kun sekaan heitetään vielä äveriäs ketku ja lipevä naistennaurattaja on kesäkirja aika valmis paketti. Kommelluksien täyttämää tarinaa ja nokkelaa dialogia on ilo lukea, eikä sadekaan ehdi suututtaa.

Ja entäs se Helmet-lukuhaaste? Siinä voisin heittää tämän kohtaan 19. Yhdenpäivänromaani.

-Mia-

maanantai, 12. kesäkuu 2017

Haudatkaa minut jalkalistan taakse

haudatkaa.jpg

Luin eilen loppuun erään kirjan, joka kuuluu niihin paljon ihmetystä, ihastusta ja tunnetta herättäviin. Pavel Sanajevin "Haudatkaa minut jalkalistan taakse" kertoo pienestä pojasta joka asuu mummonsa ja vaarinsa kanssa. Saša sairastaa kaikki mahdolliset taudit ja hän on allerginen niin monelle asialle, ettei allergeeneistä ole selvillä kukaan. Välillä kyllä pistää miettimään, että onko suurin osa sairauksista ja allergioista vain mummon keksimiä.

Mummo ei ole mikään tavallinen, herttainen ja rakastava babushka. Vaan sujuvasti ja kokoaikaisesti  Sašaa haukkuva ja pelotteleva hirviö. Poika on varma, että mätänee hengiltä ennen kuudettatoista ikävuotaan ja jos jostain syystä siinä vaiheessa on vielä hengissä on hän vähintään nuorisovankilassa, sielläkin tosin vain mätänemässä hengiltä. Sairauksistaan johtuen Saša ei käy koulussa vaan mummo kopio läksyt naapurin tytöltä ja teettää tehtävät pojalla kotona vahtien vieressä virheitä. Virheen sattuessa väärä vastaus raavitaan vihkosta pois partaterällä ja samalla mummo luettelee Sašalle jo tuttua litaniaa:

" Toivottavasti kuolet vankityrmässä. Toivottavasti mätänet elävältä sairaalassa.! Toivottavasti sinulta kuivettuvat maksa, munuaiset, aivot, sydän! Toivottavasti kullanvärinen stafylokokki syö sinut hengiltä!"

Hellää kohtelua Saša saa ainoastaan kovassa kuumeessa ollessaan. Tai naurahdellessaan, kun mummo keskittyy haukkumaan Sašan äitiä.

Äiti on Sašalle ainoa onnellinen asia. Äiti käy kaksi kertaa kuukaudessa ja näinä päivinä poika ei pysty tyydyttämään tarvetta olla lähellä äitiään. Hän takertuu äitiinsä ja etsii asentoa jossa voi upota halaukseen samalla kun tallentaa katseellaan äitinsä kasvoja muistiin.

Ihmettelen että tämän kirjan riveille on saatu kaikesta traagisuudestaan huolimatta niin paljon hymyä herättäviä salaisuuksia ja pieniä onnenhetkiä.

Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne haluaisi itselleen. Tämä on minulle kirja, jonka mielellään ottaisin omaan hyllyyn.

Ja Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 16. Ulkomaalaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Triumph Prize 2005  ja Oktyabr-lehden vuotuinen esikoispalkinto 1996)

-Mia

maanantai, 29. toukokuu 2017

Kaivo

Kaivon%20kuva.jpg

Tulis se kesä viimein. Välillä pääsin jo terassille lukemaan aamukahvin kera. Mutta nyt pitää taas vetää toppavaatteita päälle. Annika Erosen Kaivo saa aikaan lisää kylmänväreitä. Jo pelkkä kansikuva saa mielikuvituksen lentoon.

Kirjan alku meinaa tyrmätä minut. Alkusivuilla henkilöitä tipahtelee tarinaan kiihtyvällä vauhdilla. Minun on palattava hetkeksi kirjan alkuun ja kirjattava ylös kuka kukin on. Kun luettujen sivujen määrä kasvaa huomaan, että alku on kuin rikosraportti. Se on hyvä ja tanakka pohjustus kirjan tapahtumille. Alusta löytyy kirjan loppuun loogiset yhtymäkohdat.

Mieleltään järkkyneen Eeva Rautiaisen pihakaivosta löytyy vanhan rouvan ruumis. Uhrin kaulaan on solmittu köyden pätkästä rusetti. Irvokas lahjapaketti murhaa tutkimaan tulleelle rikoskomisario Hannu Savolaiselle. Tutkinnan edetessä uhrin elämästä löytyy yhtymäkohtia talon omistajaan, Eeva Rautiaiseen. Heitä yhdistää mm. Joutsenolainen, nyt jo suljettu Rauhan mielisairaala. Sairaalan unohdetut salaisuudet liittyvät tämän päivän tapahtumiin jollain perin kierolla tavalla. Savolainen huomaa, että ei vain murhan motiivi, vaan itse murhaaja tulee paljastumaan selaamalla vanhoja muistiinpanoja ja haastattelemalla sairaalan entisiä työntekijöitä.

Rikostutkinnan rinnalla seurataan Savolaisen omaa selviytymistarinaa. Vaimonsa menettänyt poliisi taistelee pitääkseen pullonkorkin kiinni. Kotoa pois muuttaneet lapset puolestaan aiheuttavat jonkinasteisia omantunnontuskia uraorientoituneelle poliisille. Eikä ihan helppoa ole hoitaa Leevi-kissan matolääkitystäkään.

Henkilöiden joukkomarssitus tarinaan selittynee, sillä, että "Kaivo" on Savolaisesta kertovan dekkarisarjan aloitusosa. Loppupuolen nopeasti ratkaistut sivujuonet pohjustavat myös tulevaa. Tästä Savolaisen on hyvä jatkaa tutkimuksiaan. Oman selkäpiissä karmivan lisän tarinaan antaa pahaenteiset aavistukset. Juuri oikeanlaista vipinää toukokuun kylmyyteen kyllästyneelle kesän odottajalle.

Helmet lukuhaasteen kohtaan 24. Kirjassa selvitetään rikos.

Annika Eronen, Kaivo 328 sivua, Myllahti Oy 2017

torstai, 25. toukokuu 2017

Olin niin varma meistä

 

olinniinvarmameista.jpg

Mistä tietää, odottaako turhaan? Laskeeko turhaan aikaa varttitunteina paperilla, että on varma ajan kulumisesta. Että tietää ajan kuluvan, vaikka kaikki tuntuu pysähtyneen.

Martina Haagin kirjassa kerrotaan miltä avioero tuntuu, kun se tulee eteen täytenä yllätyksenä. Kun tulee jätetyksi vaikka on aina kuvitellut, että mikään ei voi murtaa juuri meitä.

Kirja " Olin niin varma meistä" kertoo erään avioeron tarinan.
Ensin tulee epäilys, mutta ajattelee että kuvittelee turhia. Tämä on vain joku vaihe, tämä täytyy vain käydä läpi. Myöhemmin ajattelemme, että oli hyvä käydä vaikea vaihe läpi, koska nyt olemme tässä vahvempina kuin ennen.
Kun epäilys muuttuu tosiasiaksi tulee järkytys ja kauhu. Selviytyminen tuntuu mahdottomalta. Huomaa elävänsä vain varttitunnin kerrallaan eteenpäin.
Seuraavaksi alkaa toivoa. Kun muutun erilaiseksi, hän varmasti palaa. Kun korjaan kaikki huonot tapani, kun muutan itseni toiseksi ihmiseksi toinen huomaa, että onkin tehnyt väärän päätöksen. Mutta loppujenlopuksi on vain hyväksyttävä tapahtunut ja edelleen on selvittävä se vartti kerrallaan.

Sitten tulee katkeruus, viha ja kostonhalu.

Martina Haag kuvaa eri asioiden valossa mitä ero merkitsee. Miten jätetty tuntee itsensä huonoksi, rumaksi ja inhottavaksi. Kaikesta arjen toiminnasta putoaa pois toinen puoli. Mistä tulee se syyllisyys, jota nimenomaan jätetyksi tullut kokee?

" Avioliiton riemu ei ole missään suhteessa siihen, miten pahalta tuntuu erota. Jos ajatellaan, että ihminen on KYMMENEN yksikköä iloinen mennessään naimisiin, eroamisesta koituva suru on suuruudeltaan VIISITUHATTA yksikköä. Ainakin jätetylle osapuolella. Tulen loppuelämäni joka toinen viikko kaipaamaan lapsiani. Anders on vienyt minulta puolet heidän lapsuudestaan, enkä voi asialle yhtään mitään."

Kirjan Petra on pestautunut Pohjois-Ruotsin tuntureille mökkivahdiksi. Siellä hän pääsee puimaan ajatuksiaan ja tunteitaan erosta. Samalla hän kasvaa itsenäisemmäksi ihmiseksi, yksilöksi eron jälkeen. Mystisessä Pohjois-Ruotsalaisessa tunturimökissä Petra kohtaa tuoreita aviopareja onnensa kukkuloilla, yksinäisiä vaeltajia, ryhmiä ja vanhoja pariskuntia. Välillä pitkät pätkät vain oman itsensä kanssa  auttavat Petraa selviämään ja tutustumaan itseensä uudelleen.

Kirjan yllättävä loppu oli täysi vastakohta sille mitä itse lopulta odotin.

Haluaisin sijoittaa tämänkin kirjan johonkin Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Voisiko kirjan nimessä olla tunne? Haasteen kohta 30

-Mia-