tiistai, 16. tammikuu 2018

Pientä fiksausta vailla

pient%C3%A4%20fiksausta.jpg

Vuosi vaihtui jälleen lapsilta kiellettyjä sädetikkuja ihaillen. Uudenvuoden tinat jäi valamatta, joten tuleva vuosi on täysi mysteeri. Täyttämättä jäi myös itselle asetettu lukuhaaste. Todennäköisesti en koskaan pysty lukemaan sataa kirjaa vuodessa. Olen hidas, sivuja takaisinpäin plaraava lukija. Nyt vasta huomaan, että sata kirjaa tarkoittaisi melkein kahta kirjaa viikossa!

Lukuvuoden aloitin Amanda Vaaran kirjalla "Pientä fiksausta vailla". Ihana kirja, jonka jälkeen ei tarvitse jäädä pohtimaan miten kirja oikeastaan loppui. Se on hyväntahtoinen tarina naisesta jonka harteille elämä on nakannut turhankin monta taakkaa. Kaikesta huolimatta hän uskaltaa luottaa ihmisiin ja tunteisiinsa.

Kirjan ensilehdiltä alkaa Venlan uusi elämä. Hän on jättänyt taakseen stressaavan työn kiinteistövälittäjänä. Takana on myös rankka burnout sekä avioero. Edessä unelma vanhan koulun kunnostuksesta sekä majoitus- ja kahvilapalvelujen aloittamisesta.

Kapuloita innokkaan yrittäjän rattaisiin tunkee kummallinen pariskunta naapurista, pikkumainen ex-puoliso uuden vaimonsa kanssa ja ravintolasta vahingossa yökylään kutsuttu yhdenyön juttu. Lähipiiriin kuuluu myös äiti, jonka mielestä jokaisessa Venlan tekemässä suunnitelmassa on täydet katastrofin ainekset.

Arjen pyöritys alkaa ottaa voimille, kun teini-ikäinen tytär jää kiinni liköörin lipityksestä. Lisähaasteita tarjoaa Juuso-kissa saamalla yllätyspentuja ja niinikään Juuso-niminen trubaduuri, joka astuu majatalon kynnykseltä rastoineen ja kitaroineen suoraan Venlan sydämeen.

Amanda Vaara nimen takana vaikuttaa ihana Niina Hakalahti.  Ja kyllä vain löydän kirjan sivuilta tuttua huumoria, johon ihastuin "Sydänystävässä." Tässä kirjassa ystävät eivät tosin pyri elämään Venlan elämää. Mukavan lisän kerrontaan tekee Venlan satunnaiset blogi-päivitykset.

"Pientä fiksausta vailla
21.3. kello 00.20
Tästä alkaa uusi elämä! Lupaan päivittää ahkerasti, huomenna kuvia.
PS1: Maaliskuun yö on kaunis.
PS2: Kukkakaupassa myytiin "kevään siemeniä"

tiistai, 19. joulukuu 2017

Mistelimurha

mistelimurha.jpg

 

Tänä vuonna joulutunnelma löytyi Tampereen joulutorilta. Paahdettujen pähkinöiden ja kastanjoiden tuoksu sekoittui lämpimän glögin aromiin kojujen välisillä poluilla. Ei haitannut vaikka maa oli musta ja aika-ajoin taivaalta tuli vettä.

Hotellilla odotti matkalukemiseksi valittu P.D. Jamesin neljästä novellista koostuva Mistelimurha ja muita kertomuksia. Perinteinen englantilainen murha on ehkä parasta mitä joulun alla voi lukea.

P.D. Jamesilla oli taito kuvata tapahtumat niin että lukijalle ei jää epäilystä siitä miltä ympäristö ja ihmiset näyttävät. " - vanha rähjäinen ukko, vaatteet nuhruiset, mutta elkeet kuin herrasmiehellä, ääni käheä. Ernest Gabriel. Kummallinen nimi. Puoliksi tavallinen, puoliksi herraskainen."

Kirjan nimikko-novellin "Mistelimurha" kertoja on menestyvä kirjailija. Hän muistelee vuosikymmenten takaista murhaa, joka tapahtui hänen jäätyään vastikään leskeksi. Nainen oli kutsuttu isoäitinsä kartanoon joulun viettoon. Sukukartanoon oli saapunut myös kirjailijan serkku sekä Lontoolainen keräilijä, jota oli pyydetty arvioimaan myytäväksi valittuja vanhoja rahoja. Joulupäivän aamu paljastaa, että yksi kartanon joulunviettäjistä on murhattu.

Suosikkini näistä neljästä tarinasta oli; "Hyvin tavallinen murha". Murha jolla on säälittävä tirkistelyyn taipuvainen silminnäkijä. Mies joka aikoo kyllä toimia todistajana, mutta siirtää lausunnon antamista toistuvasti. Omatunto vastaan nolatuksi tulemisen pelko. Ne istuvat tiukasti silminnäkijän olkapäillä. Kumpaan suuntaan vaaka kallistuu?

Kahden viimeisen kertomuksen pääosassa on tuttu ja ihastuttavan tarkka Adam Dalgliesh. "Boxdalen perinnössä" Adam joutuu kummisetänsä pyynnöstä kaivamaan esiin jo kauan sitten unohdetun murhan tutkimuspöytäkirjat. Pikkutarkka yksityiskohtiin paneutuminen palkitsee ja loppuratkaisu onkin jotain aivan muuta kuin lukija odotti.  Samalla antaumuksella Dalgliesh tutkii vihamielisen suvun vanhimman edustajan lavastettua itsemurhaa viimeisessä novellissa "Joulun kaksitoista johtolankaa".

Helmet lukuhaasteessa tylsästi kohtaan 23. Käännöskirja :)

keskiviikko, 22. marraskuu 2017

Mayra

mayra.jpg

Minulle on tullut tavaksi lukiessa etsiä kartalta tarinan tapahtumapaikat. Näin hahmotan paremmin ympäristön.  Käytän  nettiä myös apuna etsiessäni rakennuksia, kaupunkien nähtävyyksiä ja katunäkymiä. Viimeisin tarina houkutteli minut kuuntelemaan kokonaisen sellokonserton. Lukiessa istun välillä kuulokkeet korvilla ja nautin musiikista yhdessä kirjan päähenkilöiden kanssa.

Max Mannerin kirja "Mayra" vangitsi minut ensin hienostuneella ulkonäöllä. Kirjan kansi on kuin kallein suklaarasia tavallisten konvehtirasioiden joukossa. Herkullinen oli kirjan sisältökin.

Alun takautuma paljastaa mihin suuntaan tarina etenee, mutta lopputulosta en sen perusteella olisi kyllä koskaan osannut kuvitella.

Heikki Savolainen on eläkkeelle jäänyt orkesterisellisti. Hitaasti etenevä reuma on pakottanut Heikin luopumaan soittamisesta lähes kokonaan. Virheiden pelossa täydellisyyteen pyrkivä mies ei tartu enää itse soittimeen. Aamut alkavat kahvikupillisella ja kuulokkeista tulvivalla klassisella musiikilla.

Eräs tavallinen lumisateinen aamu muuttaa Heikin elämän täysin. Anna-Liisa, Heikin vaimo ajaa kolarin sohjoisella tiellä. Heikki jää leskeksi ja elämä pysähtyy. Kun Heikki viimein saa arjen syrjästä kiinni, hän tapaa hautausmaalla Eevan. Eeva on niinikään jäänyt leskeksi ja Heikin tavattuaan nainen on varma, että mies on hänelle " se oikea".  

Yllättäen leskimiehellä alkaa olla vientiä enemmän kuin tarpeeksi.  Heikki saa yllättävän yhteydenoton nuoruuden rakkaudeltaan Mayralta. Kilttinä ja myötäilevänä ihmisenä Heikin on vaikea sanoa ei kummallekaan naiselle. Eikä hän halua pahoittaa kummankaan mieltä. Tämä johtaa muutamiin valkoisiin valheisiin ja kuinka ollakaan Heikki löytää itsensä lämpimästä Espanjasta Mayran viereltä. Mayralla on kuitenkin salaisuus jonka Heikki saa tietää vasta auttamatta liian myöhään.
 
Kun Heikki alkaa soittaa Mayralle Antonín Dvořákin sellokonserttoa, laitan kuulokkeet korville ja jaan tuon kokemuksen heidän kanssaan.

Ehdottomasti haluaisin oppia soittamaan jotain soitinta. Eli Helmet -lukuhaasteen kohtaan 29

-Mia-

maanantai, 23. lokakuu 2017

Sininen huvila

Sininen%20huvila.jpg

Blogin takana

Nyt kun olen syksyn eläytynyt perinteisiin satuihin kirjaston elämyssatutuokioiden  parissa, on virkistävää hypätä mukaan selvittämään murhia ja murhan yrityksiä.

Ihanaa huomata, että edelleen dekkareissa elää ne henkilöt, jotka menevät yöllä pimeälle kujalle katsomaan mikä saa aikaan nuo oudot äänet. Lukijan mielessä pyörii huuto: "Älä mene sinne. Älä ainakaan yksin. Tietysti olet vapaalla ja ilman virka-asetta." Ja pimeällä kujalla vaanii joku, jolla on valmis suunnitelma ja sen toteuttamiseen tarvittavat välineet. Kuka pimeässä väijyy?

Toisinaan harmittaa, että minulta jää lukematta monta kehuttua dekkarisarjaa. Päähenkilöt kirjoissa säilyvät, joten heidän elämänsä etenee kronologisesti. Siksipä en voikaan hypätä lukemaan vain satunnaisesti jotain vaan sarja pitäisi lukea järjestyksessä. Jos harppaan suoraan kolmanteen kirjaan, saan selville päähenkilöstä jotain oleellista liian aikaisin. Tavoitteenahan minulla on että  joskus löydän aikaa lukea ne 12 aiemmin ilmestynyttä kirjaa.

Sininen huvila ei ole esikoiskirja, mutta se käynnistää Anna Gladista kertovan cozy crime -dekkarisarjan.
Becca Stenlundin "Sinisen huvilan" -blogissa elää onnellinen perhe. Blogin ulkopuolella elämä ei kuitenkaan ole kuin kiiltokuvaa, vaan pinnan alla pulppuaa. Peter on kyllästynyt nukkekotielämään, jossa nojatuoliin ei saa istua eikä leipälaatikkoa saa siirtää väärään kuvakulmaan. Peter muuttaa pois, mutta toivoo, Beccan heräävän luomastaan kiiltokuvasta ja pyytäisi Peteriä palaamaan takaisin kotiin.

Asiat saavat kuitenkin yllättävän käänteen." Kun Bruno astui verannalle ja tunsi heinäkuisen yön viileyden paljailla säärillään, hän tiesi ettei ollut koskaan tehnyt mitään näin rohkeaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa. Äiti nukkui keittiön lattialla ihan tahmaisena. Bruno oli yrittänyt herättää äitiä, mutta äiti vain nukkui. Ihan kummallista."

Pahoittelen työkaverille, että tämän kirjan eräpäivä meni yli, mutta täytyihän minun selvittää kuka sen naisen kolkkasi.

-Mia-

 

torstai, 19. lokakuu 2017

Illallinen Amsterdamissa

hermankochillallinen.jpg

Bongasin uutuuksista Herman Kochin kirjan Pormestari. Takakansi herätti kiinnostukseni, mutta kun en sitä heti saanut lainasin ensinälkään Kochin "Illallisen".

Nyt luettuni "Illallisen" tutkailin vähän mitä siitä oli blogeissa ja arvosteluissa sanottu. Hämmästyin, että minulla on mennyt tämä helmi täysin ohi.

Ihan uskomaton tarina. Käsittämättömiä käänteitä. Ja silti se pisti  miettimään, että noinkohan sitä pitäisi omiensa puolta viimeiseen pisteeseen asti. Yli kaikkien moraalisten rajojen.

Alkuasetelma tarinassa on kahden veljeksen kohtaaminen ravintolassa. Toisesta maalataan täysi egoistinen paskiainen ja toinen on syvällisiä pohtiva perheen eteen kaikkensa antava isä.

Ilta etenee alkupaloista ja juomista jälkiruokiin ja siihen väliin mahtuu juonen totaalinen muutos. Lopulta jäin miettimään kuinka taitavasti kepeän ulkokuoren takana myllää vakavat asiat.

Jokin tässä kirjassa saa ajattelemaan Miika Nousiaisen kirjojen hahmoja ja huumoria.  Tyyppi kokee olevansa täysin oikeassa kaikkine absurdeine ajatuksineen ja omine totuuksineen.

Kochin uusinta "Pormestaria" en siis ole  vielä aloittanut ja nyt illallisen jälkeen ja takakannen tekstin luettuani vähän mietityttää että missä mielentilassa tuo olisi hyvä aloittaa.

Liikaa paljastamatta totean että liittäisin tämän Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 20...