Mitä tiedät Itä-Timorista? Mitä tiedät ihmisen pahuudesta? Oletko koskaan miettinyt, mikä pahuuden saa ihmisessä pintaan? Luettuaan ruotsalaisen Per Ole Perssonin kirjan Jaco, on pakko vähän miettiä ja tutkia molempia asioita.

Kartalla Timor muistuttaa nukkuvaa krokotiiliä, joka vartioi poikaansa Jacoa. Jaco on pieni saari Timorin itäkärjessä. Itä-Timorilaisen perimätiedon mukaan Jacolle ei saa mennä, sillä silloin krokotiili suuttuu ja seuraukset ovat hirveät.

Kirjan alussa nuori mies, muukalainen, astuu lentokoneesta Itä-Timorin pääkaupungin Dilin liepeillä. Miksi, sitä ei kerrota. Painostava ja uhkaava tunnelma alkaa heti vyöryä päälle. On julkea poikajoukko dollar! dollar- huutoineen. Suklaanruskea poika osoittaa ritsallaan ja pitkällä terävällä nuolellaan päähenkilön niskaan, on valkoisia sotilaita. Silmänräpäyksessä kaikki entinen jättää nuoren miehen, kaikki asiat, mitä hän on joskus tehnyt tai halunnut tehdä, etääntyvät.

Kirja imaisee myös lukijansa oudolle matkalle, outoon kulttuuriin, maahan josta kaikki sivilisaatio on hävinnyt vaihtuvien miehitysten ja sisällissodan täyttämän verisen historian myötä. Maahan, jossa ihmiset tuntuvat elävän täysin vaistojensa varassa, maailmaan, jossa kukaan ei ole turvassa. Upean luonnon keskellä, trooppisessa ilmastossa, ihmiset elävät kuin eläimet. Siellä tyhjäsilmäisten aikuisten joukossa on kuitenkin myös kirmaavia, iloisia lapsia, he leikkivät ja nauravat. Kaikkialla pyörii pieniä pulleita mustia porsaita. Dilin ulkopuolella jättimäinen Jeesus-patsas katsoo kädet levällään  hohtavaa merta, lomakeskusten moitteettomia nurmia, hotelleja, jotka ovat olleet joskus kidutusvankiloita, nuoria tyttöjä ja vanhoja ukkoja vaahtobileissä - kaikkea kauneutta ja kauheutta, molempia yhtä ilmeettömänä.

Dilistä lähdettyään, pienissä kylissä muukalainen tapaa myös toisenlaisia ihmisiä. Hän kohtaa Miriamin ja Eliasin. Eliasin toinen silmä on valkoinen näkemätön. Vaimo Miriam on raskaana, hän on pyöreä kuin pallo, hänellä on vihreät tuikkivat silmät ja pitkä arpi kulkee hänen toisen poskensa poikki. Heissä on hienostuneisuutta ja mutkattomuutta, joka saa heidät ystävystymään muukalaisen kanssa. Mutta ikävä kyllä muukalainen ei saa silmiään irti lumoavasta Miriamista. Pian alkaa kiertää huhu, että Dilissä on sota. Kukaan ei oikein tiedä kuinka paha tilanne on, mutta se näyttää erittäin pahalta. Muukalaisella ei ole mitään mahdollisuutta päästä pois maasta, häntä ei voi auttaa kukaan muu kuin Elias ja Miriam. Yleensä ihmiset pakenevat vuorille, mutta Elias ja Miriam tietävät, ettei se auta. Vuonna 1999 juuri sinne heidän koko sukunsa tapettiin. Kolmikko päättää kielloista huolimatta lähteä tarunhohtoiselle Jacolle…

Kirja on kirjoitettu yksinkertaisella ja selkeällä kielellä ja sen tunnelma on oudon tunteeton, moralisoimaton. Tämä on varmasti ollut kirjailijalla täysin tietoinen valinta ja tehokeino, koska tuo konsti saa lukijan kirjaimellisesti voimaan pahoin. Kirjan luettuaan panee miettimään, kuinka olosuhteet muokkaavat ihmisen. Kuinka hentoinen onkaan ns. sivistyksemme kuori ja kuinka helposti se ääritilanteissa napsahtaakaan halki ja ikiaikaiset vietit jyrähtävät pintaan. Vai onko se sittenkään noin? En haluaisi uskoa. Päähenkilö miettii, kun kaikesta tutusta oli tullut epätodellista: ”Vielä äskettäin työskentelin toisessa köyhässä maassa toisella puolella maapalloa, olin hyvä ihminen ja minulla oli tehtävä. Kaikki oli yksinkertaista. Nyt mitään ei voinut ennustaa. Tunnen miten alaston olen. Paljastettu. Miten vähän ymmärrän siitä, mitä ympärilläni tapahtuu.”

En tiedä osunko oikeaan, mutta tarjoan kirjan pointiksi seuraavan lainauksen:

"Minä voin päättää tappaa sinut nyt. Ymmärrätkö?
Ymmärrän.
Etkä ymmärrä. Sinä luulet että tämä vain tapahtuu. Ei se tapahdu. Me päätämme että se tapahtuu. Joka ikinen hetki elämässämme. Ymmärrätkö? Niin paljon valtaa meillä on. Ja joka ikinen hetki kun pelkäämme, teemme vääriä päätöksiä. Minä pitelen viidakkoveistä. Sinä istut maassa edessäni. Minä voin hakata sinulta pään irti. Ja minä haluan tehdä sen. Niin paljon minä pelkään. Mutta en tee sitä, koska tiedän ettei pelko ole todellista. Sitä ei oikeasti ole. Minä tiedän sen. Mutta silti pelkään hirvittävästi.”

Kirjailija on ollut Itä-Timorissa YK:n kehitysaputehtävissä.

- Anita Parttimaa