Pastoraali.jpg

Pitkästä aikaa täällä. Viime syksy oli meidän kirjastossa melkoista haipakkaa jossa muutimme yhtä ja jouduimme remontin keskelle toisessa yksikössä, joten vaikka kirjoja tuli luettua kasapäin, jäi niistä tänne kirjoittaminen ainakin allekirjoittaneella kaiken muun jalkoihin. Mutta nyt on uusi vuosi, ja jos muut uuden vuoden lupaukset jäivätkin tekemättä, lupasin itselleni ryhdistäytyä tällä rintamalla. Koska kirjoja tulee kuitenkin luettua toisinaan isompi kasa, toisinaan hieman pienempi, ehkäpä osasta saisi tänne kirjoitettua rivin tai pari. 

Aki Ollikaisen Pastoraali on odottanut kirjakasassani jonkin aikaa. Akiinhan meillä täällä Haapajärvellä on erityinen side, sillä hänen esikoisteoksensa Nälkävuosi-kirjan idea on ilmeisesti lähtenyt liikkeelle tuolta meidän hautausmaalla olevalta Nälkävuoden muistomerkiltä. Siteitä meidän paikkakunnallemme löytyy puolison kautta enemmänkin.  Mutta todellakin vihdoin sain tartuttua uusimpaan, Pastoraaliin, jonka kauniit kannet ansaitsevat erityismaininnan. Tutkimme niitä juniorin kanssa yksi ilta pitkään, ja kun aikani kaivelin kuka ihme ne on tehnyt, ei nimi Elina Warsta ihmetyttänyt ollenkaan. Niinpä tietenkin. 

Pastoraalia lukiessa voi haistaa kesäpäivän. Pastoraali on yhden päivän, tai oikeastaan yhden vuorokauden romaani. Jossa eletään maatalossa, järven rannalla keskellä kauneinta kesää. Päivällä tunnelma on harmoninen, hieman surumielinen  mutta kaunis. Iltaa kohti aistii että jotain pahaa on tulossa ja tunnelma muuttuu yötä kohti aivan joksikin muuksi. Hahmot ovat tunnistettavia. Kaikki tunnemme Vilhon tyylisen vanhan miehen joka huolehtii vaimostaan rakkaudella. Ja Eskon joka keksii sanottavaa vasta kun tilanne on jo ohi. Mutta lampailleen hän saa puhuttua. 

Kirjan loppu on jälleen yllätys, kuten aina Ollikaisen kirjoissa. Heti kirjan loputtua, päällimmäisenä on ihmetys, että Mitä? Miksi et kirjoittanut vielä yhtä tai kahta kappaletta. Mitä sitten tapahtuu? Mitä kun yöllä tapahtuneet selviävät muille? Ei näin voi kirjaa lopettaa. Mutta juuri tässä taitaa olla tämänkin kirjan voima. Kertomus loppuu mutta kirjan hahmot jatkavat elämää lukijan päässä. Miten ne saa sieltä pois? En ole vielä keksinyt. 

-Kirsi