Kuokkamummo.jpg


Kun ihminen omaa turhan vilkkaan mielikuvituksen, ei pitäisi tarttua kauhukirjallisuuteen. Eikä pitäisi elää siinä harhaluulossa, ettei koskaan joudu nukkumaan yksin.
Tämän unohtaneena tartuin karmivan kansi­kuvan omaavaan Kuokkamummoon. Ilmaan jäävän loppuratkaisun pelottelemana huomaan kellon lähentelevän kahtatoista ja koira on vielä käyttä­mättä iltalenkillä.
Pimeät pyöräkellarit, pommisuojat ja kerros­talojen kaikuvat rappukäytävät ovat minulle tuttuja lapsuudesta ja teini-iästä. Ne olivat niitä sateisten ja kylmien kelien kokoontumispaikkoja, joihin keräännyttiin kertomaan kummitusjuttuja ja leikkimään veristä kättä. Niin ne ovat myös Marko Hautalan kirjassa.
Kukapa olisi kauhukertomukseen sopivampi henkilö kuin nuoruuden uhmaa ja uhkarohkeutta pursuava nuori mies. Jokainen meistä on kuullut legendoja oman koti­paikkakuntansa liepeillä ilmestyneistä kummituk­sista, kuten katoavasta liftari­naisesta.
Hautalan kirjan Kuokkamummo on Vaasan Suvi­lahden oma urbaanilegenda. Tässä kertomuksessa pommisuoja toimii alkuna tapahtumille, jotka päättyvät osaltaan karmivalla tavalla kirjan viimeiselle sivulle. Vai päättyvätkö sittenkään?
Lähiön nuoret suorittavat teiniriitin, jossa kokoon­nutaan kuulemaan tarinaa kuokka­mummosta. Onko kaikki sittenkään legendaa? Mitä ovat oudot katoamiset? Miksi tietylle syrjäiselle saarelle ei mene edes virkavalta?
Tarinat elävät. Nämä tarinat ovat muistissa myös lapsuudestaan väitöskirjaa vääntävällä Maisalle, joka yrittää näin selvittää nuoruuden traumojaan. Teinirakkauttaan muisteleva Samuel puolestaan palaa nuoruuden outoihin tapahtumiin järjestäessään kuolleen isänsä asuntoa.

Sagal Yusuf on tapahtumien keskipisteessä tämän päivän Vaasassa.

”Pakene! Sagal alkoi huutaa, vaikka ei tiennyt miksi. Hän kääntyi ympäri ja alkoi rämpiä kohti rantaa. Jalat tiesivät äkkiä täsmälleen, mistä suunnasta äänet kuuluivat. Uupumus sumensi näkö­kentän, mutta edessä erottui jo ihmisen hahmo...”

 - Mia