Äänikirjat ovat minulle jollain tapaa vieras ajatus. Kun lukee itse, voi äänet kuvitella mielessään sellaisiksi kuin haluaa. Ääneen luettuna ei mielikuvitukselle jää niin paljon tehtävää. Vähän kuin elokuvaa katsoessa. Jos olet lukenut kirjan ensin ja katsot sen jälkeen elokuvan voi olla vaikea päästä tunnelmaan, kun päähenkilö ei ole ollenkaan sen näköinen kuin kuvittelit.

Syksyn viinimarja- ja vadelmasavotta sai minut kuitenkin kokeilemaan. Kuuntelin Peter Franzénin itsensä lukemana Särkyneen pyörän karjatilan. Kokemus oli enemmän kuin mukava. Istuin jakkaralla poimimassa marjoja kun Peter lukee minulle ääneen. Murre sopi lukijalleen ja henkilöt saivat luonteet luojansa äänenpainoista.

Tarina keskittyy yhteen päivään maatilalla, jonka vanha emäntä täyttää 80 vuotta. Eletään 50-lukua, sotakorvaukset on saatu maksettua ja sodassa olleet ovat toipuneet kukin tavallaan. Toiset paremmin toiset huonommin. Sota vilahtelee aika-ajoin keskusteluissa.

Mehukkaimmat keskustelut syntyvät tuoreen nuoren emännän Marin ja Kainon, vanhaemännän välille. Kaino kokeilee miniänsä luonteen lujuutta keljuilemalla tälle kaikesta. Mari on roisi nainen, eikä anna Kainon sanojen latistaa mieltään.

Mari kumartui. Kaino kuiskasi: " Lusikkaleipäs maistuvat kusisilta..." Mari järkyttyi. yhtä törkeää lausetta hän ei ollut kuullut Kainon suusta vielä ikinä.

Eemeli on neljästä sisaruksesta nuorin. Hän on jäänyt pitämään kotitilaa muiden lasten lähdettyä kaupunkiin. Sota on jättänyt herkkään nuoreen mieheen jälkensä joita Eemeli yrittää hälventää runsaalla viina määrällä.

Särkyneen pyörän karjatila on hauska, ronski ja rumia sanoja kaihtamaton kertomus sisarusten ja heidän äitinsä ja perheidensä viettämästä kesäpäivästä. Se paljastaa myös koskettavat ja karut kokemukset jokaisen elämästä ennen tuota kesäisen kuumaa juhlapäivää.

Tämä on nyt sitten se yhden päivän romaani. Helmet -haasteessa kohtaan 19. 

-Mia-