kaikkisevalo.jpg

 

Yritin väistellä Anthony Doerrin ”Kaikki se valo jota emme näe” -kirjaa useamman kuukauden sen paksuuden takia. Ei ole aikaa, menee niin kauan, en minä ehdi. Mutta pakkohan siihen oli sitten tarttua jo siksi että se sai niin paljon palstatilaa niin ulkomailla kuin suomessakin. Ja olihan kirjan takakansiteksti kutkuttava jo sinänsä.

Tarinassa on pääosassa kaksi lasta, toinen saksasta, toinen ranskasta. Poikkeuksellisia erikoisia lapsia jotka joutuvat sodan takia kokemaan liikaa ja vääriä asioita. Jo pitkään on ollut trendinä sekä kaunokirjallisuudessa että tietokirjoissa tutkia ja pohtia sotaa yksilöiden kannalta. Miltä sota tuntui tavallisesta ihmisestä. Ja jälleen tähän teemaan oli tartuttu erittäin menestyksekkäästi. Tuoreena näkökulmana minusta tässä oli se, miltä tuntuu kasvaa sodan keskellä nuoreksi aikuiseksi. Millaisen pohjan saa lapsi aikuisuuteen tilanteesta missä mikään ei ole normaalia.

Tarina koostuu lyhyistä, vain muutaman sivun mittaisista luvuista joissa päähenkilöinä vaihtelevat sokea ranskalaistyttö Marie-Laure sekä orpo matemaattisesti erittäin lahjakas saksalainen poika Werner. Myös aikatasoja on kaksi, toisen maailmansodan aika sekä nykypäivä. Nämä lyhyet luvut ja eri aikatasot ja toisistaan irrallaan olevat hahmot tekevät kirjasta ehkä aluksi hieman haastavan seurata, mutta armahtavat myös iltaisin. ”Jos yhden luvun vielä…”

Henkilöhahmot alkoivat selkiytyä enemmän mitä pidemmälle kirjaa luki. Kieli on kaunista ja selkeää, jopa runollista. Hanna Tarkan suomennos ansaitsee kaiken kunnian. Välillä tuli olo, että tässä on nyt niin kaunis lause, että tämä pitää lukea uudelleen ja makustella. Että pitäisi saada olla hiljaisessa paikassa jossa lukemiseen saisi uppoutua. Kastiketta hämmentäessä keittiössä joku kaunis lause saattoi mennä hukkaan.

Kaikki se valo jota emme näe on sen mainoslauseiden veroinen. Se on lumoava ja kaunis. Sadunomainen joo, vaikka itse olisin ehkä jättänyt sen koko timantin pois. Kyllä yhdessä maailmansodassa on sisältöä kerrakseen ilman ihmeitä tekevää timanttiakin. Mutta, kaikki ansio timantille, varsinkin kirjan loppuratkaisusta pidin, ja tässä timantti esitti jokseenkin suurta roolia. Loppu oli sen verran yllättävä, niin että jopa minä pinttynyt pessimisti ja kirjojen loppujen ennustaja yllätyin.

Se mitä kirjan jälkeen jäi mieleen, on sodan järjettömyys. ja toinen itsekkäämpi halu; Haluan mennä käymään Saint-Malossa.

-Kirsi