bagge.jpg

Ankea räntäsade rämisyttää ikkunanpeltejä ja sohjo tunkee kengänvarresta kastelemaan sukat. On ihana potkaista märät kengät naulakon alle, laittaa villasukat jalkaan ja nauttia arkivapaasta. Otan ison kupin kahvia ja vajoan mukavaan nojatuoliin lukemattoman dekkarin kanssa.

Jostain syystä Tapani Baggen dekkarit ovat jääneet minulta aikaisemmin huomaamatta. Ilmeisesti olen rynnistänyt vauhdilla ohi aakkosten alkupää sinne Lehtolaiseen ja Pakkaseen. Nyt kirjaston palautuskärrystä tarttui käteeni tämä ankean harmaan kansikuvan omaava kirja, "Kasvot katuojassa".
Minussa istuu tiukasti se ajatus, että poliisit, papit ja opettajat ovat niitä kunnollisia ihmisiä. Täydellisiä malli-ihmisiä, jotka elävät siivosti ja lainkuuliaisesti. Eivät he roiku baareissa laulamassa karaokea ja kiskomassa keskiolutta. Eivätkä asianajajat harrasta "hämärähommia".
"Kasvot katuojassa" murentaa tämän päähäni joskus jämähtäneen ajatusmallin. Se esittelee heti ensilehdillään minulle kovan onnen asianajajan Onni Syrjäsen ankean herätyksen.
 
"Ikävä kyllä Elina ei enää hengittänyt, ja hänen kaulansa oli vääntynyt luonnottomalle mutkalle. Kaulassa näkyi mustelmia.
- En... en se minä ollut, kähisin, vedin käteni pois kylmenneeltä kaulalta ja ponnahdin pystyyn."
En voi mitään sille, että lukiessa silmissäni vilahtaa välillä Kaurismäkeläinen kaupunkimiljöö. Laitakaupungin valot -elokuvan Koistinen  ja Pertti Sveholmin esittämä etsivä. Jään miettimään, että voisiko suomalaista kaupunkidekkaria juuri muunlaiseen maisemaan sijoittaakaan. Uskottavan miljöön on oltava harmaa ja toivoton. Synkkä viesti menneisyydestä saapuu tietysti siinä vaiheessa, kun asiat alkavat sujua ja tulevaisuus alkaa näyttää keltaisen sadetakin väriseltä. 

Baggen viljelemä kuivakka huumori ja alakuloiset henkilöt tuovat tarinaan tietynlaista todentuntua. Takautumat aikaisempiin tapahtumiin selventävät historiaa. Aikaisempien osien lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta seuraavaa osaa jään kyllä odottamaan. 

 

Mia