Mikael Niemen Veden viemää on hengästyttävän kouristavan jännittävä katastrofiromaani. Jo sivulla 3 olet sen imussa, niin ettet voi käsistäsi päästää.

Ruotsin Lapissa Luulajanjoen jokilaaksossa on satanut koko syksyn. Suorvajauren ja Akkajauren tekoaltaat ovat täynnä ja jokainen tunturipurokin kohisee kuin koski. Ei hätää, Suorvan patohan on rakennettu kestämään pahinta, mitä kuvitella voi ja juoksutusluukkuja on alettu avata koko jokilaaksossa. Mutta sittenkin, mitä tapahtuu kun pato murtuu ryskyen ja miljoonia, miljoonia tonneja padottua vettä pääsee valloilleen.

Helikopterilentäjä Vincent Laurin katsoo tuulilasin läpi alapuolelleen, paikkaan, josta hän juuri nousi. Sitä ei enää ole.  ”Joki, onko tuo joki!” Alhaalla näkyy vain kohoavaa liejunharmaata pyörrettä, rakennukset kaatuvat sekunnissa kuin korttitalot. Se vie kaiken. Näin tyyni norrbottenilainen tihkusateinen syyspäivä muuttuu järkyttäväksi jokitsunamin aikaansaamaksi kauhuksi Luulajajokivarren asukkaille.

Niemi kuvaa joukon erilaisia ihmisiä tavallisissa puuhissaan, kunnes puuhastelu vaihtuukin kamppailuksi elämästä. Elämä on kallis ja jokin käsittämätön siitä saa pitämään kiinni viimeiseen asti, vaikka sen juuri äsken olisi aikonut omin käsin päättää. Niemi kuvaa ihmisen valtavaa voimaa ääriolosuhteissa. Voima ilmenee niin hyvässä kuin pahassakin. Aluksi pidin kirjan vikana sitä, että henkilökuvaus jää vähän ohueksi, mutta ratkaisu on ollut varmasti ihan oikea. Ei tätä kirjaa, herrantähden, olisi pystynyt lukemaan, jos henkilöt olisi päästetty kunnolla iholle. Ylen haastattelussa Niemi kertoi, että kirjan henkilöhahmoista oli tullut hänen ystäviään ja ikävä kyllä hän joutui osan niistä tappamaan.

Monta kertaa huomasin lukiessani käsieni kouristuvan, niskalihasteni jäykistyvän ja hengitykseni häiriintyvän ja mietin kuinka ihmeessä kirjailija on jaksanut tämän kirjoittaa. Samaisessa Ylen haastattelussa Mikael Niemi kuitenkin kertoi, että kirjoittaminen oli ollut helppoa, hän antoi tapahtumien vyöryä kuin olisi katsonut elokuvaa. Lopussa eloon jäävien ihmisten tarinat jäävät avoimiksi. Jää lukijan tehtäväksi pohtia kuinka heidän tarinansa jatkuu, muuttuivatko he, jalostuivatko? Heräsikö vinttikamarissa nukkuva tyttö liian myöhään? Miksi hän huusi äitiään?

Voi meitä ihmisiä ja sitä, mitä me luonnolle teemme. Armoton, pakahduttava, tuskallinen, mutta hyvä kirja. - Anita

P.S.

Kirjaa lukiessani pidin tapahtumia täysin utopistisina, enkä kertaakaan ajatellut, että tällainen katastrofi voisi oikeasti tapahtua. Nyt hetken netissä surffailtuani järkytyin, kun huomasin, että kirjassa kuvattu kauhuskenaario voisi periaatteessa olla mahdollinen. Ruotsin viranomaisten mukaan veden nousu olisi kuitenkin oikeassa tilanteessa hieman hitaampaa kuin romaanissa, mutta esim. Bodenissa vesi yltäisi kaupungintalon neljänteen kerrokseen.

Viime joulukuun alussa Bodenin ja Luulajan kunnissa jaettiin koteihin evakuointiopas, otsikoituna ”Om dammen brister” = jos pato murtuu.Suomessa Kemijoki-varren asukkaille vastaavaa evakuointiopasta ei ole tehty, vaikka suunnitelmat evakuoinneista ja muusta toiminnasta pato-onnettomuuksien varalle viranomaisilla on olemassa. Hui!
- sama