keskiviikko, 27. huhtikuu 2016

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

84710988795807559-seven_kirj_piiri_perun

Rakastuin Guernseyn saareen ja sen ihmisiin ihan samalla tavalla, kuin kirjan päähenkilö Juliet. Kiinnostukseni saarelaisten elämään saksalaismiehityksen alla heräsi ja aloin etsiä muutakin tietoa Kanaalisaarista. Sain siis jälleen yhden kohteen nojatuolimatkoilleni. Kanaalisaaret ovat nyt sitten jatko sille listalle maita ja paikkoja joissa haluaisin joskus käydä. Aikaisemmin hädin tuskin tiesin noiden saarien olemassaolosta.

Mary Ann Shafferin kirjaan en olisi kai edes tullut tarttuneeksi, ilman uskottavaa suositusta. Huomaan, että mielipiteeni kirjoitustavoista on ailahtelevainen. Ennen karsastin tekstejä jotka oli kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Nyttemmin huomaan, että tämä tapa kirjoittaa on lisääntynyt... vai onko minun lukemistoni vain muuttunut.
Jos olisin silmäillyt" Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville" ilman suositteluja olisin siirtänyt sivuun, koska se on tavallaan koottu kirjeistä.

Kirja on niin herttaisen täydellinen. Ihmiset toipuvat juuri toisen maailmansodan jälkeisistä kauhuista. Jokainen aamu sodan jälkeen tuntuu uudelta mahdollisuudelta. Ihmiset löytävät ilon aiheita pienistä asioista. Kirjan kirjeet ovat muodollisia, mutta paljastavat kuitenkin kaikki liikkeellä olevat tunteet. Heti ensimmäinen "kirje" vie minut mennessään, ja kun viimeiset sivut lähestyvät laitan kirjan päiväksi sivuun, kun en raski lukea sitä loppuun.

"Jos teillä on aikaa kirjeenvaihtoon kanssani, voisitteko vastata muutamaan kysymykseen? Kolmeen itse asiassa. Miksi porsaspaistipäivällinen piti salata? Millä tavalla porsas oli syy perustaa kirjallinen piiri? ja vielä tärkein: Mikä on perunankuoripaistos ja miksi se sisältyy piirinne nimeen?"

Mia

torstai, 31. maaliskuu 2016

KADOTETUT LAPSET

ingrid.jpg

Ingrid von OELHAFEN : KOLMANNEN VALTAKUNNAN KADOTETUT LAPSET : Elämäni Lebensborn-lapsena (Atena 2015)

Natsit ehtivät tuhota paljon dokumentteja hirmuteoistaan ennen lopullista antautumista.  Sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä oli kuitenkin käytössä mm. Heinrich Himmlerin asiakirjoja, jotka sitten julistettiin salaisiksi määrätyksi ajaksi.  Tänä päivänä monet tutkivat näitä arkistoja.  Niin on tehnyt myös tämän kirjan päähenkilö Ingrid von Oelhafen (s. 1941 Jugoslaviassa nimellä Erika Matko), jonka oma kohtalo Lebensbarn-lapsena tuli hänelle suurena järkytyksenä.  Hän oli aina luullut olevansa saksalainen.  Sinnikkäiden vuosia kestäneiden tutkimusten ja haastattelujen avulla hänelle selvisi vastauksia moniin jo lapsuuden aikana vaiettuihin mysteereihin.  

"Lebensborn syyllistyi muun muassa muunmaalaisten lasten sieppaamiseen saksalaistamista varten... lukuisia tsekkiläisiä, puolalaisia, jugoslavialaisia ja norjalaisia lapsia vietiin vanhemmiltaan..."  Kirjan kuvissa näkyy Hitlerille pyhitetty alttari hakaristeineen, minkä äärellä natsiupseerit nimeävät vauvoja uudelleen matkien kastetilaisuutta.  Vauvat ja isommat lapset vietiin Lebensborn-lastenkoteihin odottamaan uusia saksalaisia vanhempia. Lasten taustatiedot hävitettiin eivätkä he saaneet nähdä omia vanhempiaan koskaan. 

Jokainen ihminen haluaa tietää totuuden oikeasta identiteetistään ja sukujuuristaan jossain elämänsä vaiheessa.  Punainen Risti antoi Ingridin tutkimuksille alkusysäyksen.  Tie ei ollut helppo eikä nopea; valheiden ja salaisuuksien viidakon raivaaminen johti kuitenkin vihdoin totuuteen.  "Valheella on lyhyet jäljet, mutta totuus ei pala tulessakaan."

Birgit Hyvönen

maanantai, 7. maaliskuu 2016

Kasvot katuojassa

bagge.jpg

Ankea räntäsade rämisyttää ikkunanpeltejä ja sohjo tunkee kengänvarresta kastelemaan sukat. On ihana potkaista märät kengät naulakon alle, laittaa villasukat jalkaan ja nauttia arkivapaasta. Otan ison kupin kahvia ja vajoan mukavaan nojatuoliin lukemattoman dekkarin kanssa.

Jostain syystä Tapani Baggen dekkarit ovat jääneet minulta aikaisemmin huomaamatta. Ilmeisesti olen rynnistänyt vauhdilla ohi aakkosten alkupää sinne Lehtolaiseen ja Pakkaseen. Nyt kirjaston palautuskärrystä tarttui käteeni tämä ankean harmaan kansikuvan omaava kirja, "Kasvot katuojassa".
Minussa istuu tiukasti se ajatus, että poliisit, papit ja opettajat ovat niitä kunnollisia ihmisiä. Täydellisiä malli-ihmisiä, jotka elävät siivosti ja lainkuuliaisesti. Eivät he roiku baareissa laulamassa karaokea ja kiskomassa keskiolutta. Eivätkä asianajajat harrasta "hämärähommia".
"Kasvot katuojassa" murentaa tämän päähäni joskus jämähtäneen ajatusmallin. Se esittelee heti ensilehdillään minulle kovan onnen asianajajan Onni Syrjäsen ankean herätyksen.
 
"Ikävä kyllä Elina ei enää hengittänyt, ja hänen kaulansa oli vääntynyt luonnottomalle mutkalle. Kaulassa näkyi mustelmia.
- En... en se minä ollut, kähisin, vedin käteni pois kylmenneeltä kaulalta ja ponnahdin pystyyn."
En voi mitään sille, että lukiessa silmissäni vilahtaa välillä Kaurismäkeläinen kaupunkimiljöö. Laitakaupungin valot -elokuvan Koistinen  ja Pertti Sveholmin esittämä etsivä. Jään miettimään, että voisiko suomalaista kaupunkidekkaria juuri muunlaiseen maisemaan sijoittaakaan. Uskottavan miljöön on oltava harmaa ja toivoton. Synkkä viesti menneisyydestä saapuu tietysti siinä vaiheessa, kun asiat alkavat sujua ja tulevaisuus alkaa näyttää keltaisen sadetakin väriseltä. 

Baggen viljelemä kuivakka huumori ja alakuloiset henkilöt tuovat tarinaan tietynlaista todentuntua. Takautumat aikaisempiin tapahtumiin selventävät historiaa. Aikaisempien osien lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta seuraavaa osaa jään kyllä odottamaan. 

 

Mia

keskiviikko, 10. helmikuu 2016

KANTTORIN MUISTELMAT

N%C3%84INKOIN2.jpg

Erkki  VÄHÄSARJA : NÄIN SEN NÄIN JA KOIN. Tarinoita taipaleeltani.  (2015)

Tyttärensä pyynnöstä Nivalan seurakunnan kanttorina ja Jokilaaksojen musiikkiopiston rehtorina ja opettajana toiminut Erkki Vähäsarja ryhtyi kirjoittamaan muistelmia omasta elämästään.  Kirjoitettuaan noin vuoden ajan Vähäsarja toteaa, että työ jäi kesken suuren leikkauksen tähden.  Siitä huolimatta kirja lähti painoon, ja näin julkaistiin yllänäkyvä muhkea 366-sivuinen omaelämäkerta.

Vähäsarjan lapsuudenkoti oli Nivalassa lähellä Haapajärven rajaa Lipposen kaupan ja Karvoskylän kappelin naapurissa.  Oppikoulun Vähäsarja aloitti Haapajärvellä, mutta se keskeytyi Vähäsarjan ollessa 14-vuotias  -  käsittämättömän koulukiusaamisen vuoksi.  Onnekseen hän pääsi sitten Ouluun sotilassoittokuntaan soitto-oppilaaksi.  Siellä kului useita vuosia.  Musiikillisesti lahjakkaalle ja ahkeralle nuorelle miehelle olisi auennut useitakin jatko-ovia, mutta hengellisen heräämisen myötä kanttorin ammatti ja kirkkomusiikki alkoivat tuntua mieluisimmalta.  Tuli muutto Kuopioon opiskelemaan ja töihin.  Sieltä löytyi myös se tosimieluinen, eli Seija, hänkin musiikin ammattilainen.  Perheen perustamisen myötä alkoivat työntäyteiset ruuhkavuodet ja muutto Nivalaan.  Perhe kasvoi neljän lapsen verran.

Työt ja haasteet lisääntyivät Erkillä ja Seijalla kummallakin. Seurakunnassa kanttorin tehtävät, lukuisat kuorot, konserttimatkat (joista kirjassa monta hupaisaa tarinaa!) ja Erkillä vielä musiikkiopiston rehtorin vaativa tehtävä.  Ja vielä lisää haasteita, kun musiikin ammattilaista tarvittiin moneen näytelmään.  Tuli myös raju pysähdys vaimon sairastuttua vakavasti.  Kirjaan sisältyy rehellistä ja syvällistä tilitystä eletystä elämästä sekä mielenkiintoisia kohtaamisia monenlaisten ihmisten kanssa.  Heitä ovat mm. paikalliset kyläläiset, muusikkotaiteilijat sekä monet, monet muut.

Kirjan kirjoitusasuun olisi kaivannut vielä oikolukijan viimeistelyä, mutta isokokoinen teksti ja valokuvien runsaus on plussaa.  Vähäsarja osaa kirjoittaa vauhdikkaasti ja räväkästikin, mutta myös syvällisellä vakavuudella.  Raamatun Sanaan vedoten hän ottaa rohkeasti kantaa Suomen ev.lut. kirkon liberaaleihin suuntauksiin.  Kirja on arvokas kooste Nivalan paikallis- ja kulttuurihistoriaa.

Birgit Hyvönen

 

keskiviikko, 3. helmikuu 2016

Kaupunkilegendasta se lähti.

Kuokkamummo.jpg


Kun ihminen omaa turhan vilkkaan mielikuvituksen, ei pitäisi tarttua kauhukirjallisuuteen. Eikä pitäisi elää siinä harhaluulossa, ettei koskaan joudu nukkumaan yksin.
Tämän unohtaneena tartuin karmivan kansi­kuvan omaavaan Kuokkamummoon. Ilmaan jäävän loppuratkaisun pelottelemana huomaan kellon lähentelevän kahtatoista ja koira on vielä käyttä­mättä iltalenkillä.
Pimeät pyöräkellarit, pommisuojat ja kerros­talojen kaikuvat rappukäytävät ovat minulle tuttuja lapsuudesta ja teini-iästä. Ne olivat niitä sateisten ja kylmien kelien kokoontumispaikkoja, joihin keräännyttiin kertomaan kummitusjuttuja ja leikkimään veristä kättä. Niin ne ovat myös Marko Hautalan kirjassa.
Kukapa olisi kauhukertomukseen sopivampi henkilö kuin nuoruuden uhmaa ja uhkarohkeutta pursuava nuori mies. Jokainen meistä on kuullut legendoja oman koti­paikkakuntansa liepeillä ilmestyneistä kummituk­sista, kuten katoavasta liftari­naisesta.
Hautalan kirjan Kuokkamummo on Vaasan Suvi­lahden oma urbaanilegenda. Tässä kertomuksessa pommisuoja toimii alkuna tapahtumille, jotka päättyvät osaltaan karmivalla tavalla kirjan viimeiselle sivulle. Vai päättyvätkö sittenkään?
Lähiön nuoret suorittavat teiniriitin, jossa kokoon­nutaan kuulemaan tarinaa kuokka­mummosta. Onko kaikki sittenkään legendaa? Mitä ovat oudot katoamiset? Miksi tietylle syrjäiselle saarelle ei mene edes virkavalta?
Tarinat elävät. Nämä tarinat ovat muistissa myös lapsuudestaan väitöskirjaa vääntävällä Maisalle, joka yrittää näin selvittää nuoruuden traumojaan. Teinirakkauttaan muisteleva Samuel puolestaan palaa nuoruuden outoihin tapahtumiin järjestäessään kuolleen isänsä asuntoa.

Sagal Yusuf on tapahtumien keskipisteessä tämän päivän Vaasassa.

”Pakene! Sagal alkoi huutaa, vaikka ei tiennyt miksi. Hän kääntyi ympäri ja alkoi rämpiä kohti rantaa. Jalat tiesivät äkkiä täsmälleen, mistä suunnasta äänet kuuluivat. Uupumus sumensi näkö­kentän, mutta edessä erottui jo ihmisen hahmo...”

 - Mia