perjantai, 23. syyskuu 2016

Arkivapaa, aamukahvi ja Juurihoito

juurihoito-miika-nousiainen_1.jpg

"Juurihoidon" luettuani totean, että hyvää kannatti odottaa. Kirjan ensimmäiset sivut saavat minut huomaamaan miten olenkaan kaivannut tuota Hakaniemen harmaahapsen huumoria ja toisaalta totisiin asioihin suoraviivaista tarttumista.
Jos joku, niin hampaan juurihoito on asia johon pitää saada edes hitunen huumoria. Juurihoito koettuna on epämiellyttävyydessään omaa luokkaansa.

"Hampaan ydinontelo avataan,  jotta hammaslääkäri pääsee käsiksi tulehtuneeseen juureen."

Sen jälkeen hammaslääkäri sorkkii pienellä pulloharjan näköisellä harjalla hampaan sisusta ja kuolettaa juuren.

Pekka Kirnuvaaralla on kaksi ongelmaa, tai ehkä kolme. Kolmas on ex-vaimo, joka dominoi lastenhuoltajuusasiaa oman tahtonsa mukaan. Ensimmäinen ongelma on Pekan aikoinaan kadonnut isä, Onni Kirnuvaara. Toinen ongelma on jatkuvasti rapistuva purukalusto.

Tulehtunut poskihammas vie Pekan Eskon vastaanotolle. Sosiaalisena persoonana Pekka aprikoi mahdollista sukulaisuutta saaden Eskon harmonian järkkymään. Esko, liki kuusikymppinen sinkkumies ei elämäänsä mullistuksia kaipaa. Suurin järkytys elämässä on ollut mies joka ei ymmärrä käyttää hammaslankaa ja juo vielä tämän hullutuksen lisäksi colaa. Nyt tämä henkilö osoittautuu veljeksi.

Eskon ja Pekan välit syvenevät järkytyksistä huolimatta. Molemmilla on tarve selvittää miksi isä hylkäsi molempien poikien perheet ja katosi. Totuudenetsintäretki vie lopulta veljekset Lieksan kautta ensin Ruotsiin ja Thaimaaseen päättyen lopulta Australian takamaille Alice Springsiin. Matkan aikana sisaruksia löytyy lisää.

Löydän Pekasta paljon samaa kuin "Vadelmavenepakolaisen" Mikko Virtasesta. Molemmat uskovat omaan asiaansa yhtä ehdoitta. Pekalla on vakaa käsitys millaista sisaruus on. Sen nimissä kaikki on hyväksyttyä. Sellaisiahan sisarukset ovat. He ymmärtävät toisiaan ja löytävät aina hyvän syyn miksi sisko tai veli toimii tietyllä tavalla.

"Esko ei sentään itke, vaikka on selvästi liikuttunut.
- Sinulla näkyy olevan vähän hammaskiveä. Voin poistaa sen ilmaiseksi, jos tulet Helsinkiin.
Esko selvästi hallitsee herkät jäähyväiset."

- Mia

tiistai, 30. elokuu 2016

Kirjaimellisesti arpapeliä

Arpapeli%C3%A4.jpg

Huvittuneena luin Kirsti Ellilän "Arpapeliä" -kirjan takakannen tekstiä. En ole koskaan ennen tehnyt lukupäätöstä sen perusteella minkä nimisiä päähenkilöt ovat. Tässä kirjassa törmäsin Miaan ja Markkuun. Meihin, kaimapariskuntaan. En tietenkään nimien lisäksi löydä muuta yhtäläisyyttä omaan elämääni ja aika pian lukiessani huomio kiinnittyy itse tarinaan.

Mia saa raha-arvan makusuksi pihakirppiksellä myymästään niittokoneesta. Arvan mukana tulee raaputusohje:

"Niin kauan kuin arpa on raaputtamatta, sinä voit toivoa. Kun olet raaputtanut, et enää toivo, vaan tiedät.
Mieti siis tarkasti millaisena päivänä arpasi raaputat. Jos raaputat huonona päivänä, pienikin voitto voi piristää. Mutta tappion tunnekin voi olla huonona päivänä suuri, jos arpasi ei voita. Hyvänä päivänä voitto lisää iloasi ja tyhjäkään arpa ei harmita.

Suurin osa elämän päivistä ei ole sen paremmin hyviä kuin huonojakaan, ovatpahan vain sinun elämäsi päiviä.

Jos voitat, elämäsi muuttuu. Oletko valmis?"

Kun kaimani raha-arvasta paljastuu miljoonavoitto, muuttuu hänen suhtautumisensa kanssaihmisiin. Aikaisemmin luottavainen ja ihmisistä enimmäkseen hyvää ajattelevan Mia saa veikkauksen toimistosta varoituksen, miten ihmiset muuttuvat kun he saavat tietää hänen voittaneen rahaa. Epäluulo alkaa kaivaa ja luotto lähimmäisiin alkaa rapista.

Mia ei uskalla kertoa voitosta kenellekään. Hän ei uskalla ottaa rahoja tilille vaan kantaa ne mukanaan punaisessa matkalaukussa ja piilottaa laukun makuuhuoneen kaappiin. Pahimmat pelot käyvät toteen Mian paljastaessa Markulle arpavoittonsa. Pian hän saa huomata  ettei ilmeisesti tunnekaan aviomiestään niin hyvin kuin on kuvitellut. Toisesta alkaa paljastua yllättäviä piirteitä. Aikaisemmin elämäänsä tyytyväinen puoliso on yhtäkkiä lopen väsynyt työhönsä, taloonsa ja kotikaupunkiinsa. Markku kaipaa  suurta muutosta, kun Mia haluaisi rahan muuttavan heidän elämäänsä mahdollisimman vähän.

Raha-arpa ei kuitenkaan ole se suurin arpapeli. Elämällä itsellään on suurempia yllätyksiä tarjottavana ja niiden tuomiin ongelmiin ei raha tuo ratkaisua.

Mia

lauantai, 13. elokuu 2016

117 kirjettä

117%20kirjett%C3%A4.jpg


Joskus eteen osuu kirja jonka aloittaminen odottaa oikeaa hetkeä. Kun aloitat kirjan sen käsistä päästäminen on vaikeaa. Tartut siihen aina ohi kulkiessasi, luet sitä vaikka kuinka hankalassa asennossa ja paikassa, kunhan saat ahmittua jälleen muutaman kappaleen. Viimeisillä lehdillä iskee paniikki: Älä lopu vielä.

Tällainen kirja minulle oli Péter Gárdosin 117 kirjettä. Se on kirja, jonka viimeisiä lehtiä ei raski lukea ja niitä säästää juuri oikeaan hetkeen.

Péter Gárdos sai äidiltään nipun vanhoja kirjeitä. Hän ei koskaan ollut tiennyt kirjeiden olemassaolosta. Nyt hän on kirjeiden pohjalta ja äitiään haastattelemalla koonnut ihastuttavan tarinan kahdesta Unkarilaisesta nuoresta, jotka selviytyivät keskitysleireiltä. Heti sodan päätyttyä heidät siirrettiin Ruotsiin kuntoutumaan. Olot eivät ilmeisesti olleet kummoiset punaisen ristin ylläpitämillä toipumisleireilläkään, mutta kohtelu oli ystävällistä ja ihmisarvoista.  

Vähitellen kotimaasta saadut uutiset valottavat potilaiden omaisten ja kotikaupungin tilannetta. Toisille uutiset ovat niin musertavia, etteivät he jaksa jatkaa elämäänsä leiriltä selviytymisestä huolimatta. Mutta vaikka tarinan tausta on surullisen kuuluisa, holokausti ei millään tavalla nouse näkyvään rooliin kirjan tarinassa, se on nimenomaan näiden ihmisten elämän yksi taakse jäänyt ajanjakso.
Miklós saa lääkäriltään diagnoosin tappavasta keuhkotaudista. Hän ei kuitenkaan suostu uskomaan diagnoosia vaan uskoo vahvasti voittavansa sairauden. Hänellä on myös tavoite. Hän aikoo löytyy itselleen Unkarilaisen vaimon. Miklós saa listan ympäri Ruotsia sijoitetuista nuorista Unkarilaisista naisista. Kaikille näille 117:lle hän kirjoittaa käsin kauniin kirjeen. Yksi vastanneista naisista on 18-vuotias Lili.

" Hyvä Miklós!
En todennäköisesti ole se, jota ajattelitte, sillä vaikka olen syntynyt Debrecenissä, olen vuoden vanhasta lähtien asunut Budapestissä. Siitä huolimatta olen paljon ajatellut Teitä, sillä välittömän tuntuinen kirjeenne herätti sen verran sympatiaa, että jatkaisin mielelläni kirjeenvaihtoa..."´

Tämä on kirja joka kannattaa laittaa muistiin ja sopivan illan tullen sen kanssa on hyvä uppoutua lempituoliin ja unohtaa arkiaskareet.

-Mia

tiistai, 9. elokuu 2016

Projektina perhe

Maan%20vetovoima.jpg

Yksi parhaista asioista kirjastotyössä on se, että saat käsiisi jatkuvasti mielenkiintoisia kirjoja. Toisaalta niitä näkee niin paljon, että tajuaa ajan riittämättömyyden. Tosiasia on, etten koskaan pysty lukemaan niitä kaikkia. Lisäksi tulee vielä ne kirjat joita työkaverit tai ystävät suosittelevat. Taru Kumara-Moision "Maan vetovoima" oli yksi suositus joka osui ja upposi.

Noora on kahden lapsen äiti. Ekologisiin ja eettisiin arvoihin tiukasti nojaava perheen pää. Päättäväisyytensä hän on imenyt Etelä-Pohjalaisen mummansa körttiläisestä vaikutuspiiristä. Noora on suunnitellut elämänsä ihanteidensa mukaiseksi. Mutta perhe ei istukkaan siististi muottiin jonka Noora on muovannut. Lapset kapinoivat ikuista Peppi Pitkätossun lukemista vastaan.  Mieskin ruttaa ekologiset ajatukset salkun pohjalle. Kun Noora huomaa vaipuvansa epätoivoon,  hän kaivaa mielensä sopukoista mummansa elämänviisaudet.

"Valitte hualella ittelles miäs, Noora, kun sen aika tuloo. Se ei oo heleppua. Siinon elämäs tärkehin päätös. Paappas oli hyvä, hitusen juappoo tosin, se vaan kuali liian aikaasin. Isäs menettelöö, oikeen kunnaninsinööri kun on, muttei se taharo pysyä äitees rytmis. Veltto mikä veltto."

Etelä-Pohjanmaan murretta on mukava lukea pieninä pätkinä mumman repliikeissä. Noissa lainauksissa voi nähdä Pohojalaasen emännän, joka seisoo mielipiteidensä takana.

Mumma on vastikään kuollut ja Noora on ominut päävastuun hautajaissuunnitteluista. Hän aikoo järjestää mummalleen Maailman Parhaat Hautajaiset. Suvun toppuutellessa muistojuhlan paisumista, kasvaa mumma Nooran muistoissa lähes pyhimyksen veroiseksi. Arjen pyöritys kasvatus- ja parisuhdeoppaiden mukaisesti yhdistettynä hautajaisjärjestelyihin saa Nooran ajatukset pyörimään syöksykierteen tavoin kohti ehkä odotettavaakin loppuratkaisua.

Nooran perfektionistisessa tahdossa hallita omaa ja läheistensä elämää on jotain tuttua. Joskus tapaa ihmisiä jotka elävät melkein yhtä fanaattisesti omien ihanteidensa mukaan ja unohtavat että ympärillä olijoillakin on mielipiteitä.

- Mia

tiistai, 9. elokuu 2016

Otteita suomalaisesta arjesta

tummaa-paahtoa300.jpg

"Ruoka on valmis. Ennen se oli maailman kaunein lause, nyt se saa vavahtamaan ja ilmaan kitkerän epäluottamuksen ilmapiirin. Jokainen järkevä ihminen, joka käy sotaa elintarviketeollisuutta ja hiilihydraatteja vastaan tajuaa, että isoäidin keittokirja huokuu pahuutta."

Näin alkaa Mikko Maasolan radiopakinoista koottu kirja "Tummaa paahtoa". Sama tyyli ja suorasanaisuus jatkuu muissakin pakinoissa. Monessa kohtaa nyökyttelen päätäni naureskellen. Ajatukset kulkevat aika-ajoin niin samaa rataa omieni kanssa.

Asiakkaat kirjaston lainaustiskille toteavat monesti, että nyt on aikaa lukea kun on loma. Minulla ei ole lomalla aikaa. Kun kesäloma alkaa säntään suuna päänä paikasta toiseen ja "nautin" kesälomasta niin paljon kuin vain ehdin. On niin monta ihanaa kesäjuttua, jotka pitää kokea.
 Novellit ja pakinat ovat sitä lukemista joka sopii minun lomaani. Voin lukea pätkän kirjaa ja jättää sen taas sivuun, kun alan urakalla nauttimaan kesästä.

Huumorintaju on mielestäni yksi tärkeimmistä piirteistä ihmisessä. On nautittavaa lukea tekstiä ja huomata arkisten asioiden koomisuus. Sellaisten, jotka esitetään yleensä tiukkaan asialinjaan pakattuna "pönötyksenä". Maasolalla on asiaa maahanmuutosta, tasa-arvoisesta avioliittolaista, hyperenergisten lasten juomista energiajuomista, vessan pöntön harjauksesta, jonottamisesta, janottamisesta ja kirjaston lukukoirista.

Jyväskylässä on kuulemma suosittu ulkoilureitti, jossa on valtava teksti: EMMEHÄN SAUVO RINNAKKAIN. Kehotukselle on varmaan joku syy, mutta eihän tuohon voi reagoida muuta kuin vääntämällä suun virneeseen. Tottelevaisena kansakuntana emme kuitenkaan sauvo rinnakkain. Tuon kyltin määräämänä siirtyy sauvakävelevä pariskunta kulkemaan peräkanaa, eikä vaihda sanaakaan toistensa kanssa, eihän olan yli huutelukaan ole sopivaa.

Tämän kirjan luettuani olen istunut muutamana iltana mukavasti kuistilla ja kuunnellut muitakin Mikon arkipäivän pohdintoja.

- Mia