lauantai, 13. elokuu 2016

117 kirjettä

117%20kirjett%C3%A4.jpg


Joskus eteen osuu kirja jonka aloittaminen odottaa oikeaa hetkeä. Kun aloitat kirjan sen käsistä päästäminen on vaikeaa. Tartut siihen aina ohi kulkiessasi, luet sitä vaikka kuinka hankalassa asennossa ja paikassa, kunhan saat ahmittua jälleen muutaman kappaleen. Viimeisillä lehdillä iskee paniikki: Älä lopu vielä.

Tällainen kirja minulle oli Péter Gárdosin 117 kirjettä. Se on kirja, jonka viimeisiä lehtiä ei raski lukea ja niitä säästää juuri oikeaan hetkeen.

Péter Gárdos sai äidiltään nipun vanhoja kirjeitä. Hän ei koskaan ollut tiennyt kirjeiden olemassaolosta. Nyt hän on kirjeiden pohjalta ja äitiään haastattelemalla koonnut ihastuttavan tarinan kahdesta Unkarilaisesta nuoresta, jotka selviytyivät keskitysleireiltä. Heti sodan päätyttyä heidät siirrettiin Ruotsiin kuntoutumaan. Olot eivät ilmeisesti olleet kummoiset punaisen ristin ylläpitämillä toipumisleireilläkään, mutta kohtelu oli ystävällistä ja ihmisarvoista.  

Vähitellen kotimaasta saadut uutiset valottavat potilaiden omaisten ja kotikaupungin tilannetta. Toisille uutiset ovat niin musertavia, etteivät he jaksa jatkaa elämäänsä leiriltä selviytymisestä huolimatta. Mutta vaikka tarinan tausta on surullisen kuuluisa, holokausti ei millään tavalla nouse näkyvään rooliin kirjan tarinassa, se on nimenomaan näiden ihmisten elämän yksi taakse jäänyt ajanjakso.
Miklós saa lääkäriltään diagnoosin tappavasta keuhkotaudista. Hän ei kuitenkaan suostu uskomaan diagnoosia vaan uskoo vahvasti voittavansa sairauden. Hänellä on myös tavoite. Hän aikoo löytyy itselleen Unkarilaisen vaimon. Miklós saa listan ympäri Ruotsia sijoitetuista nuorista Unkarilaisista naisista. Kaikille näille 117:lle hän kirjoittaa käsin kauniin kirjeen. Yksi vastanneista naisista on 18-vuotias Lili.

" Hyvä Miklós!
En todennäköisesti ole se, jota ajattelitte, sillä vaikka olen syntynyt Debrecenissä, olen vuoden vanhasta lähtien asunut Budapestissä. Siitä huolimatta olen paljon ajatellut Teitä, sillä välittömän tuntuinen kirjeenne herätti sen verran sympatiaa, että jatkaisin mielelläni kirjeenvaihtoa..."´

Tämä on kirja joka kannattaa laittaa muistiin ja sopivan illan tullen sen kanssa on hyvä uppoutua lempituoliin ja unohtaa arkiaskareet.

-Mia

tiistai, 9. elokuu 2016

Projektina perhe

Maan%20vetovoima.jpg

Yksi parhaista asioista kirjastotyössä on se, että saat käsiisi jatkuvasti mielenkiintoisia kirjoja. Toisaalta niitä näkee niin paljon, että tajuaa ajan riittämättömyyden. Tosiasia on, etten koskaan pysty lukemaan niitä kaikkia. Lisäksi tulee vielä ne kirjat joita työkaverit tai ystävät suosittelevat. Taru Kumara-Moision "Maan vetovoima" oli yksi suositus joka osui ja upposi.

Noora on kahden lapsen äiti. Ekologisiin ja eettisiin arvoihin tiukasti nojaava perheen pää. Päättäväisyytensä hän on imenyt Etelä-Pohjalaisen mummansa körttiläisestä vaikutuspiiristä. Noora on suunnitellut elämänsä ihanteidensa mukaiseksi. Mutta perhe ei istukkaan siististi muottiin jonka Noora on muovannut. Lapset kapinoivat ikuista Peppi Pitkätossun lukemista vastaan.  Mieskin ruttaa ekologiset ajatukset salkun pohjalle. Kun Noora huomaa vaipuvansa epätoivoon,  hän kaivaa mielensä sopukoista mummansa elämänviisaudet.

"Valitte hualella ittelles miäs, Noora, kun sen aika tuloo. Se ei oo heleppua. Siinon elämäs tärkehin päätös. Paappas oli hyvä, hitusen juappoo tosin, se vaan kuali liian aikaasin. Isäs menettelöö, oikeen kunnaninsinööri kun on, muttei se taharo pysyä äitees rytmis. Veltto mikä veltto."

Etelä-Pohjanmaan murretta on mukava lukea pieninä pätkinä mumman repliikeissä. Noissa lainauksissa voi nähdä Pohojalaasen emännän, joka seisoo mielipiteidensä takana.

Mumma on vastikään kuollut ja Noora on ominut päävastuun hautajaissuunnitteluista. Hän aikoo järjestää mummalleen Maailman Parhaat Hautajaiset. Suvun toppuutellessa muistojuhlan paisumista, kasvaa mumma Nooran muistoissa lähes pyhimyksen veroiseksi. Arjen pyöritys kasvatus- ja parisuhdeoppaiden mukaisesti yhdistettynä hautajaisjärjestelyihin saa Nooran ajatukset pyörimään syöksykierteen tavoin kohti ehkä odotettavaakin loppuratkaisua.

Nooran perfektionistisessa tahdossa hallita omaa ja läheistensä elämää on jotain tuttua. Joskus tapaa ihmisiä jotka elävät melkein yhtä fanaattisesti omien ihanteidensa mukaan ja unohtavat että ympärillä olijoillakin on mielipiteitä.

- Mia

tiistai, 9. elokuu 2016

Otteita suomalaisesta arjesta

tummaa-paahtoa300.jpg

"Ruoka on valmis. Ennen se oli maailman kaunein lause, nyt se saa vavahtamaan ja ilmaan kitkerän epäluottamuksen ilmapiirin. Jokainen järkevä ihminen, joka käy sotaa elintarviketeollisuutta ja hiilihydraatteja vastaan tajuaa, että isoäidin keittokirja huokuu pahuutta."

Näin alkaa Mikko Maasolan radiopakinoista koottu kirja "Tummaa paahtoa". Sama tyyli ja suorasanaisuus jatkuu muissakin pakinoissa. Monessa kohtaa nyökyttelen päätäni naureskellen. Ajatukset kulkevat aika-ajoin niin samaa rataa omieni kanssa.

Asiakkaat kirjaston lainaustiskille toteavat monesti, että nyt on aikaa lukea kun on loma. Minulla ei ole lomalla aikaa. Kun kesäloma alkaa säntään suuna päänä paikasta toiseen ja "nautin" kesälomasta niin paljon kuin vain ehdin. On niin monta ihanaa kesäjuttua, jotka pitää kokea.
 Novellit ja pakinat ovat sitä lukemista joka sopii minun lomaani. Voin lukea pätkän kirjaa ja jättää sen taas sivuun, kun alan urakalla nauttimaan kesästä.

Huumorintaju on mielestäni yksi tärkeimmistä piirteistä ihmisessä. On nautittavaa lukea tekstiä ja huomata arkisten asioiden koomisuus. Sellaisten, jotka esitetään yleensä tiukkaan asialinjaan pakattuna "pönötyksenä". Maasolalla on asiaa maahanmuutosta, tasa-arvoisesta avioliittolaista, hyperenergisten lasten juomista energiajuomista, vessan pöntön harjauksesta, jonottamisesta, janottamisesta ja kirjaston lukukoirista.

Jyväskylässä on kuulemma suosittu ulkoilureitti, jossa on valtava teksti: EMMEHÄN SAUVO RINNAKKAIN. Kehotukselle on varmaan joku syy, mutta eihän tuohon voi reagoida muuta kuin vääntämällä suun virneeseen. Tottelevaisena kansakuntana emme kuitenkaan sauvo rinnakkain. Tuon kyltin määräämänä siirtyy sauvakävelevä pariskunta kulkemaan peräkanaa, eikä vaihda sanaakaan toistensa kanssa, eihän olan yli huutelukaan ole sopivaa.

Tämän kirjan luettuani olen istunut muutamana iltana mukavasti kuistilla ja kuunnellut muitakin Mikon arkipäivän pohdintoja.

- Mia

tiistai, 12. heinäkuu 2016

SISULLA KOTI PROVENCEEN

kotiprov.jpg

Pirkko KOSKENKYLÄ :  KOTI  PROVENCESSA  (Airut 2016)

Pirkko Koskenkylä kirjoittaa, valokuvaa ja 'maalaa' lukijan silmien eteen värikästä ja kiehtovaa ranskalaista panoraamaa sikäläiseen maisemaan, kulttuuriin, perinteisiin ja arkisiin työtapoihin.  Pienen provencelaisen kylän ihmiset ja tapahtumat välittyvät lukijalle lämpiminä ja usein humoristisina kohtaamisina. 

Koskenkylän pariskunta on tullut tutuksi jo aikaisemmissa matkakirjoissa, joissa he seikkailivat maailman merillä ja maissa.  Jo sieltä ja edelleen tässä uusimmassa kirjassa käy selväksi, että tämä pariskunta uskaltaa haaveilla suuria ja tarttua tilaisuuksiin.  Helppoa se ei ole, mutta raakaa työtä he eivät pelkää.  Suomalainen sisu on heissä kuin vahva petäjä lujine runkoineen, oksineen ja juurineen.  Sillä sisulla he rakensivat uuden kodin Provencen pieneen maalaiskylään.  No, lisäksi haettiin tietysti Pohjanmaalta niitä oikeita rakennusmiehiä avuksi...  Monivaiheisen rakennushankkeen edistyminen ranskalaisine kommervenkkeineen on hupaisaa seurattavaa; lukija huokaisee helpotuksesta saadessaan itse vain istua mukavasti nojatuolissa.  

"Koska sinä olet vaikeuksia pelännyt? Kokeile!"  Tästä aviomiehen kommentista kuvastuu rohkaisu ja kannustus, joka siivittää puolison kehittämään taitojaan taidemaalarina - eikä turhaan.  Parin keskinäinen  kunnioitus ja toinen toisensa tukeminen tulee kirjassa kauniisti esiin.  Ja kun kerran Ranskassa ollaan, on kirjan loppuosassa tietenkin makoisa ruokaohjeiden kokoelma herkullisten kuvien kera.

Bon appétit!  Sekä nautinnollista lukuhalua!  (Mitenkähän se meni ranskaksi?)

Birgit  Hyvönen

 

maanantai, 13. kesäkuu 2016

Kaunottaret ja hirviöt

Ruma%20kassa.jpg

Jos katson tämän päivän tv tarjontaa, löydän sieltä kirjavan joukon erilaisia tosi-tv-ohjelmia. Futisvanhemmat, Pomo piilossa, Leijonan luola, Kielletty rakkaus ja Temptation iseland. Tänään on normaali arki-ilta, eikä tuo lista sisällä edes kaikkia tänään esitettäviä kyseisen genren ohjelmia.
Mikä saa ihmisen hamuamaan julkisuutta melkein hinnalla millä hyvänsä? Ja toisekseen, mikä saa meidät jähmettymään tv:n ääreen todistamaan Matti ja Maija Meikäläisten julkisia nolaamisia?

Piia Leino on todella ajan hermolla esikoiskirjallaa: "Ruma kassa".  Kirjan sankaritar Sarianna on yliopisto-opintonsa kesken jättänyt kaupan kassa. Ulkomuodoltaan hän ei täytä tämän päivän kauneusihanteita. Siitä huolimatta hänet bongataan kaupan kassalta tv-ohjelmaan. Kun ohjelman juoni paljastuu Sariannalle, on tapahtumaketjua enää mahdoton pysäyttää.  Sarianna löytää itsensä Thaimaasta Beastsien, hirviöiden leiriltä.

"Kieltämättä näytin toiselta puolen kohtuulliselta, mutta vasen sierain oli isompi ja ammotti sivusta katsoen kuin karvainen kraateri. Nenässä oli köyry, leuka oli nenään verraten liian mitätön. Poskipäitä kyllä oli ja iho oli sileä, vaikkakin vahamainen. Nättiä en sinäkään iltana itsestäni löytänyt."

Leino ei keskity kirjassaan tv-ohjelman sisältöön. Hyvä niin. Hän kaivaa ihmisten persoonat, tarpeet ja taustat esille. Lukijalle selviää miksi kukin kisaan on osallistunut. Haasteita arjessa ei ole vain rumilla vaan omat taakkansa on kannettavana myös julkisuudessa kekkuloivilla kaunottarilla. Ohjelmien nokkelat ja älykkäät juontajatkaan eivät välttämättä ole sellaisia älyn ja järjen jättiläisiä jonkalaisina heidät ohjelmassa saadaan näyttämään.
 Tarinan edetessä voi todeta että pimeässä kukaan ei ole toistaan kauniimpi tai rumempi. Taito kommunikoida nousee suurempaan arvoon kuin ulkonäkö ja painoindeksi.

Kirjassa heitettyä ajatusta voisi pohtia enemmänkin: Miltähän maailma näyttäisi,  jos tyhmyyttä pidettäisi yhtä suurena rikoksena kuin rumuutta?

Piia Leino Ruma kassa, Johnny Kniga, 2016  s.233