torstai, 30. heinäkuu 2015

Kielen kauneuden puolesta

9789510409091_frontcover_final_original.     9789510388020_frontcover_final_small.jpg

Tässä kaksi kirjaa, joiden voi todellakin sanoa olevan kirjallisuutta isolla k-lla. Luin ensin Karkulahden, sillä se oli uudempi ja jo kansikuva vei minut jonnekin kauas erämaahan. Kauas veikin ja siellä pysyttiin. Kirja on kahden naisen voimakas kertomus. Kahden naisen jotka eivät pysty unohtamaan menneisyyttä ja siellä tapahtuneita vääryyksiä. Kieli on kaunista ja loppuun asti hiottua. Tämä kirja jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa.

Tämän jälkeen tartuin Tiina Laitila Kälvemarkin Kadonnut ranta -kirjaan  joka on ilmestynyt 2012. Kirjan alkulehden sitaatti jo lupasi hurjan paljon.

On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät,
niin on ollut aina.
Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa,
eikä koskaan saa antaa periksi.
Tove Jansson


Eikä kirja todellakaan pettänyt. Novellit olivat jälleen erinomaista, kaunista kieltä. Tarinat niin toden tuntuisia ja eläviä, että olisin halunnut jokaisesta lukea lisää. Novelleissa keskeisenä teemana on lähteminen. Lähteminen jonnekin tai jostakin. Jonkinlaiseen välitilaan jääminen.

Innoissani jään odottamaan seuraavaa kirjaa. Lämmöllä suosittelen.

Kirsi

maanantai, 20. heinäkuu 2015

Kaksi naista, kaksi maata.

Hausfrau.jpgislantilainen%20voittaa%20aina%20kansi.j

Liisa Helve-Sibaja, Hausfrau kotona Sveitsissä

"Se tulee aaltoillen. Ristiriita. Riittämättömyyden tunne. Huonous. Välillä vähän keinutellen toisinaan korkeana vaahtopäänä joka imaisee koko veneen."
Tämän kirjailijan oman kommentin allekirjoitan itse kirjan lukijanakin. Aistin sen epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteen. Kirjan läpi on tunne suomalaisen naisen riittämättömyydestä sveitsiläisen tehoäidin rinnalla. Minusta tuntuu että se sieppaa minutkin mukaan jos en välillä laske kirjaa käsistä ja lue sitä pieninä pätkinä.

Liisa Helve-Sibajan kotina on vuodesta 1999 lähtien ollut Zürichin kupeessa sijaitseva Zollikon. Hänen huumorintajuinen suhtautumisensa sveitsiläisten pikkutarkkuuteen saa välillä nauramaan ääneen ja lukemaan toistuvasti pätkiä kirjasta perheenjäsenille.

Siisteys on Sveitsissä ykkössijalla. Siinä missä suomalainen ihailee syksyn eri värejä, nyppii sveitsiläinen lehtien murusetkin ulko-ovensa edestä ja jos et itse tee samoin, siitä kyllä sivulauseessa huomautetaan. Sveitsiläinen pesee  pyykkikoneensakin jokaisen käytön jälkeen.

Sveitsissä myös tervehditään kaikkia kaikkialla. Tosin ne joihin ei millään saa katsekontaktia saa jäädä tervehtimättä. (Onkohan ne suomalaisia?)

Minulla on ollut aina tunne, että Sveitsi on tasa-arvoinen edelläkävijämaa. Kuitenkin siellä eletään vielä vahvasti vanhojen roolien ja tapojen mukaisesti.

Suosittelen lukemaan kirjan, mutta ehkä pieninä suupaloina. Sillä minulle tämä aika-ajoin aiheuttaa saman riittämättömyyden tunteen, kuin Hausfraulle Sveitsissä.

Ihana yllätys kirjan sisältä löytyy paikallisten reseptien muodossa. Vielä en ole niitä ehtinyt kokeilemaan, mutta tallessa ovat.

Lähes vastakkaisen suhtautumistavan maailmaan ja asioihin, tarjoaa Satu Rämö kirjassaan Islantilainen voittaa aina.

Islanti on naiselle maailman paras paikka asua. Tästä on olemassa jopa tilastollisia faktoja.
Naisilla on ollut aina vahva asema Islannissa. Naisten yhteiskunnallinen asema nousi Islannissa puheenaiheeksi jo 1800 -luvun lopulla ja Islantilaiset naiset saivatkin äänioikeuden jo 1915.

Islanti on muutenkin maailman paras paikka. Siellä on maailman paras vesi, hienoimmat maisemat ja parasta TURSKAA. Ja Islantilaiset myös tietävät itse olevansa maailman parhaita.

Kirjailijan miehen mielestä yksi suomalaisten ja islantilaisten luonteen suurimmista eroista on seuraavan esimerkin mukainen.
"Kun suomalainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, kiinnostuuko tästä kukaan. Mutta kun islantilainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, miten pääsee kertomaan ideastaan koko maailmalle.... Ja maailmahan haluaa kuunnella.

Tunnistan itseni niin hyvin noista kuvauksista suomalaisista. Kun joku kehuu uutta vaatettani, vastaan: " Ai tämä. No löyty tuolta Halpa-Hallin alekorista kympillä." Tai joku huomauttaa että sinulla on jotain hajuvettä, tokaiset että hiki täällä haisee. Se nolostumisen tunne on kamala, kun huomaat että toinen onkin tosissaan kiinnostunut minkä niminen tuoksu on ja haluaa ostaa sitä itsekin.
Islantilainen ottaa kohteliaisuuden vastaan ja innostuu itse kehumaan vähän vielä lisää. Jälleen kohtaan sen suomalaisen huonon itsetunnon.

Satu Rämö on koulutukseltaan ekonomi. Hänen kerrontansa Islannin 2010 kohtaamasta pankkikriisistä on asiantuntevaa ja arkikielellä kerrottua asiaa. Itsekin ymmärtää syyt ja seuraukset vaikkei talousasioihin vihkiytynyt olekaan.

Rämön kerronta on muutenkin helppolukuista ja hauskaa. Tulee tunne, että joskus tuo "hurmaavien harhojen" maa pitää itse kokea. Tulee halu nähdä satumaiset maisemat ja kuumat lähteet.
Tämä kirja pitää sisällään pienen palan Islannin historiaa, pienen palan sen taloutta, yrittäjyyttä, sisukasta luonnetta, mytologiaa ja ison palan uskoa tulevaisuuteen.

-Mia

maanantai, 13. heinäkuu 2015

KAIHONI KARJALAAN

laatokansini.jpg

Lassi  HAKULINEN :  LAATOKAN  SINI - romaani suurilta vesiltä.  (Myllylahti  2014)

Tämä upea Laatokka-romaani koukutti minut niin kuin uistin nieriäisen - irti en päässyt ennen kuin sain luettua kirjan loppuun.  Karjalan kaihossa lukuherkuttelua kannattaa silti jakaa useammalle päivälle.  Kehyskertomus päähenkilön Mikon haaksirikosta on koottu taitavasti, juoni etenee sopivan jouhevasti.  Tapahtumat tempaavat jännittyneen lukijan vuoroin sotatantereelle, vuoroin kalastuksen haasteisiin Laatokalle.  Itselle oudon murteen repliikit hidastivat lukua, mutta ne elävöittävät kerrontaa ja tuovat henkilöt läheisiksi sekä välittävät karjalaista tunnelmaa.  Ja kun viimeinenkin mysteeri selviää loppuluvussa, lukija huokaisee helpotuksesta. 

Suosittelen Laatokan sineä niille, jotka kaipaavat vanhanajan kunnon lukuromaania.  Ja niille, joita Karjalan historia kiinnostaa.  Sekä niille, joille kalastus on mieluinen harrastus.  Ja onhan tämä myös rakkausromaani...

Birgit Hyvönen

torstai, 2. heinäkuu 2015

KOSTO VAI ANTEEKSIANTO?

kolme.jpg

HANNU  TALVIO : KOLME  SADONKORJAAJAA  (Myllylahti  2015)

Nurmijärvelle sijoitettu tupakankatkuinen romaani vie lukijan aluksi vuosille 1959-1960.  On tapahtunut järkyttävä joukkomurha, jonka yhdeksi uhriksi joutui sattumalta 14-vuotias partiolaistyttö Ulla.  Tästä tragediasta alkaa Ullan isän, Erikin, henkinen taistelu.  Järkytys, surun tuska, viha, raivo ja kostonhalu polttavat sisuksissa. 

Toisen uhrin omaiset kertovat Erikille 60 vuotta aiemmin tapahtuneesta joukkosurmasta, jossa menehtyi myös heidän perheensä jäsen.  Kun Erik saa kuulla, miten lievän tuomion viranomaiset langettavat hänen tyttärensä murhaajalle, hänen sisällään syttyy kiusaus oman käden oikeuteen.  Hän olisi valmis kostamaan: henki hengestä.  Sisäisessä kiirastulessaan Erikin syyttävä sormi osoittaa murhaajaa, mutta kolme sormea osoittaa häntä itseään.  Hän tajuaa, että oikeasti meissä jokaisessa piilee sopivassa tilanteessa murhaaja.  Erik alkaa selvittää kummankin murhaajan taustoja.  Mikä oli motiivi näihin surmiin? Millaisia tuntoja oli murhaaja tuntenut? Mitä he olivat kokeneet elämässään ennen surmia?  Olisiko mahdollista antaa anteeksi?

Esikoisromaanin kirjoittaminen on varmasti toiminut terapiana kirjoittajalle, Hannu Talviolle, jonka oma sisar on joutunut murhan uhriksi Nurmijärvellä.  Tämä kirja voi antaa vahvaa vertaistukea jollekin.  Joka tapauksessa se onnistuu hienosti pysäyttämään lukijan tuijotuksen pahuuden kostoon.  Katse kääntyy anteeksi antamisen tuomaan taisteluvoittoon.

Birgit  Hyvönen

 

torstai, 2. heinäkuu 2015

Myboshi, minun piponi

Myboshi_netti-200x209.jpg

Kyllä vaan. Pipoja ja turkiskauluksia on kuvassa. Hurahdin täysin. Vieläpä keskellä kesää. Olisiko syynä harmaa ja sateinen alkukesä vai vain se uskomaton tunne, että vielä tässäkin iässä voi oppia jotain uutta.
Koulussa aikoinaan olen jostain syystä päässyt ohittamaan sen pakollisen patalapun virkkaamisen ja oppi on jäänyt silloin saamatta. Toki tiedän että pipoja virkkaa alle kymmenvuotiaatkin, mutta kun ei eläissään ole osannut virkata kuin metrikaupalla ketjusilmukkaa niin tunne ensimmäisen "myboshin" valmistuttua on mahtava.
Tämä kirja opettaa pylväät ja puolipylväät, piilosilmukat ja kaksoispylväät tavalla johon jää niin sanoakseni koukkuun. Nyt osaisin neuvoa tytärtäni pyyheliinapitsin virkkuussa niin, ettei opettaja purattaisi kaikkea kotona tehtyä pois.

Saksalaisten Thomas Jaenischin ja Felix Rohlandin piponvirkkuuinnostus alkoi heidän ollessaan vaihto-oppilaina Japanissa. He opettivat  paikallisia lapsia hiihtämään, ja yhteisestä piponvirkkaushetkestä tuli hauska after ski -ohjelmanumero.
Nimen keksiminen uusille pipoille oli mutkatonta: he poimivat japanilaisten ystäviensä usein käyttämän sanan boshi, joka selvästikin tarkoitti pipoa ja nimesivät aloittelevan yrityksensä Myboshiksi.

Todennäköisesti lapset jo kauhulla odottavat tulevaa syksyä ja etenkin joulua. Äiti koukkuaa nurkat täyteen pipoja ja muistuttaa pipon tärkeydestä jokakerta, kun kotona erehtyy vierailemaan.

-Mia