tiistai, 24. toukokuu 2016

MUISTATKO JOULUMERKKIKODIT?

joulumerkkikodinlapset.jpg

Katariina VUORI : JOULUMERKKIKODIN LAPSET  (Like 2016)

Katariina Vuori on julkaissut arvokkaan ja mielenkiintoisen dokumentin keuhkotaudin eli tuberkuloosin historiasta, hoidosta ja taudin voittamisesta Suomessa (ja Euroopassa). Erittäin koskettava oli Suomen Joulumerkkikotien toiminta, josta omakohtaisia kokemuksia joko hoitajana tai hoitolapsena on vieläkin varmasti tuhansilla suomalaisilla. Vuonna 1936 Suomessa oli 38 keuhkoparantolaa ja -sairaalaa. Joulumerkkikoteja oli ainakin Tampereella (v. 1936-1973), Oulussa (1946-1969) ja Kuopiossa (1954-1964).

Näissä kodeissa asui monenikäisiä lapsia, joita siis suojeltiin tartunnalta, jos kodissa joku sairasti tubia. Pienimmät kiidätettiin suoraan synnytyksestä silloin, kun äiti sairasti tubia. Tartuntavaarahan oli suuri. Kirjaan on haastateltu Joulumerkkikodin työntekijöitä, hoitajia sekä siellä lapsena olleita. Kuvamateriaalia on ilahduttavan runsaasti - yhdessä kuvassa on 11 valkopukuista hoitajaa sylissään vauvat kastemekossaan. Jos vanhemmat eivät olleet ehtineet tiedottaa nimeä, saattoi hoitaja tai pappi antaa nimen. Moni hoitaja kiintyi hoitolapseen niin, että oli vaikea luovuttaa hänet omaan kotiin hakeville vanhemmille. Kirjassa on myös kopioita kirjeenvaihdosta vanhempien kanssa. Hoitokotien rahoitus tuli mm. kunnilta sekä joulumerkkien myynnistä. Merkkien tunnetuin suunnittelija lienee Martta Wendelin.

Pysähdyttäviä olivat monet omakohtaiset muistelut joko olosta Joulumerkkikodissa tai sopeutumisesta myöhemmin omaan kotiin. Olot kotona saattoivat olla hyvinkin vaikeat. Miten he ovat selvinneet elämässään on aihe, josta psykiatrian professori Pirjo Mäki Oulun yliopistosta on tehnyt väitöskirjatutkimuksen. Siinä on käsitelty yli 3000 vuosina 1945-1965 syntynyttä joulumerkkikoti-lasta.

Suosittelen, upea kirja, ainoa miinus pienestä kirjasinkoosta.

Birgit Hyvönen

tiistai, 10. toukokuu 2016

KUN UHRISTA TULEE KOSTAJA

somppi.jpg

Tero  SOMPPI :  RAIVO   (Myllylahti  2016)

"Toisia ihmisiä kunnioittava kulttuuri tuntui olevan katoamassa Suomesta."

Tämä ei olekaan ihan tavanomainen rikosromaani.  Somppi tarttuu väkevästi ajankohtaiseen ongelmaan, holtittomaan liikennekäyttäytymiseen.  Moni on oikeasti kokenut lähipiirissä rattijuopon aiheuttaman onnettomuuden surulliset seuraukset.  Tai nähnyt ihan raittiin rattihullun liikenteessä.

Romaanin päähenkilöinä ovat Ari, rikospoliisi - sekä mies, jonka vaimo on maannut kolme vuotta halvaantuneena hoitolaitoksessa.  Rattijuopon aiheuttamassa kolarissa he menettivät myös syntymättömän (ja ainoan) lapsensa.  Kirjan teemoja ovat: rattiraivohullut, liikennekuolemat ja vammautuminen, mielenterveys, poliisin toiminta ja resurssit, usko/epäusko oikeuslaitokseen ja rangaistuksiin, sosiaalisen median törky ja vaarat, oman käden oikeus ja kosto.  Kirjan jämäkän sujuva kerronta on mukaansatempaava ja uskottava.  Dekkarilukijathan rakastavat myös  yllätyksiä - ja tulevat sen saamaan tässäkin.   Eikä huumorikaan onneksi ole unohtunut.

Vahva kannanotto ja muistutus meille itse kullekin katsoa peiliin, kun syyllisiä etsitään.  Mikä on poliisin rooli ja velvollisuus silloin, kun myötätunto ja ymmärrys on uhrin puolella? Vielä silloinkin kun uhrista tulee rikollinen?  Millaista on oikeudenmukaisuus ja mikä on omantunnon tehtävä?  Tätä kirjaa voi suositella aivan kaikille.  Ja erityisesti parhaillaan autokoulua suorittaville.

Birgit Hyvönen

 

 

keskiviikko, 27. huhtikuu 2016

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

84710988795807559-seven_kirj_piiri_perun

Rakastuin Guernseyn saareen ja sen ihmisiin ihan samalla tavalla, kuin kirjan päähenkilö Juliet. Kiinnostukseni saarelaisten elämään saksalaismiehityksen alla heräsi ja aloin etsiä muutakin tietoa Kanaalisaarista. Sain siis jälleen yhden kohteen nojatuolimatkoilleni. Kanaalisaaret ovat nyt sitten jatko sille listalle maita ja paikkoja joissa haluaisin joskus käydä. Aikaisemmin hädin tuskin tiesin noiden saarien olemassaolosta.

Mary Ann Shafferin kirjaan en olisi kai edes tullut tarttuneeksi, ilman uskottavaa suositusta. Huomaan, että mielipiteeni kirjoitustavoista on ailahtelevainen. Ennen karsastin tekstejä jotka oli kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. Nyttemmin huomaan, että tämä tapa kirjoittaa on lisääntynyt... vai onko minun lukemistoni vain muuttunut.
Jos olisin silmäillyt" Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville" ilman suositteluja olisin siirtänyt sivuun, koska se on tavallaan koottu kirjeistä.

Kirja on niin herttaisen täydellinen. Ihmiset toipuvat juuri toisen maailmansodan jälkeisistä kauhuista. Jokainen aamu sodan jälkeen tuntuu uudelta mahdollisuudelta. Ihmiset löytävät ilon aiheita pienistä asioista. Kirjan kirjeet ovat muodollisia, mutta paljastavat kuitenkin kaikki liikkeellä olevat tunteet. Heti ensimmäinen "kirje" vie minut mennessään, ja kun viimeiset sivut lähestyvät laitan kirjan päiväksi sivuun, kun en raski lukea sitä loppuun.

"Jos teillä on aikaa kirjeenvaihtoon kanssani, voisitteko vastata muutamaan kysymykseen? Kolmeen itse asiassa. Miksi porsaspaistipäivällinen piti salata? Millä tavalla porsas oli syy perustaa kirjallinen piiri? ja vielä tärkein: Mikä on perunankuoripaistos ja miksi se sisältyy piirinne nimeen?"

Mia

torstai, 31. maaliskuu 2016

KADOTETUT LAPSET

ingrid.jpg

Ingrid von OELHAFEN : KOLMANNEN VALTAKUNNAN KADOTETUT LAPSET : Elämäni Lebensborn-lapsena (Atena 2015)

Natsit ehtivät tuhota paljon dokumentteja hirmuteoistaan ennen lopullista antautumista.  Sodanjälkeisissä oikeudenkäynneissä oli kuitenkin käytössä mm. Heinrich Himmlerin asiakirjoja, jotka sitten julistettiin salaisiksi määrätyksi ajaksi.  Tänä päivänä monet tutkivat näitä arkistoja.  Niin on tehnyt myös tämän kirjan päähenkilö Ingrid von Oelhafen (s. 1941 Jugoslaviassa nimellä Erika Matko), jonka oma kohtalo Lebensbarn-lapsena tuli hänelle suurena järkytyksenä.  Hän oli aina luullut olevansa saksalainen.  Sinnikkäiden vuosia kestäneiden tutkimusten ja haastattelujen avulla hänelle selvisi vastauksia moniin jo lapsuuden aikana vaiettuihin mysteereihin.  

"Lebensborn syyllistyi muun muassa muunmaalaisten lasten sieppaamiseen saksalaistamista varten... lukuisia tsekkiläisiä, puolalaisia, jugoslavialaisia ja norjalaisia lapsia vietiin vanhemmiltaan..."  Kirjan kuvissa näkyy Hitlerille pyhitetty alttari hakaristeineen, minkä äärellä natsiupseerit nimeävät vauvoja uudelleen matkien kastetilaisuutta.  Vauvat ja isommat lapset vietiin Lebensborn-lastenkoteihin odottamaan uusia saksalaisia vanhempia. Lasten taustatiedot hävitettiin eivätkä he saaneet nähdä omia vanhempiaan koskaan. 

Jokainen ihminen haluaa tietää totuuden oikeasta identiteetistään ja sukujuuristaan jossain elämänsä vaiheessa.  Punainen Risti antoi Ingridin tutkimuksille alkusysäyksen.  Tie ei ollut helppo eikä nopea; valheiden ja salaisuuksien viidakon raivaaminen johti kuitenkin vihdoin totuuteen.  "Valheella on lyhyet jäljet, mutta totuus ei pala tulessakaan."

Birgit Hyvönen

maanantai, 7. maaliskuu 2016

Kasvot katuojassa

bagge.jpg

Ankea räntäsade rämisyttää ikkunanpeltejä ja sohjo tunkee kengänvarresta kastelemaan sukat. On ihana potkaista märät kengät naulakon alle, laittaa villasukat jalkaan ja nauttia arkivapaasta. Otan ison kupin kahvia ja vajoan mukavaan nojatuoliin lukemattoman dekkarin kanssa.

Jostain syystä Tapani Baggen dekkarit ovat jääneet minulta aikaisemmin huomaamatta. Ilmeisesti olen rynnistänyt vauhdilla ohi aakkosten alkupää sinne Lehtolaiseen ja Pakkaseen. Nyt kirjaston palautuskärrystä tarttui käteeni tämä ankean harmaan kansikuvan omaava kirja, "Kasvot katuojassa".
Minussa istuu tiukasti se ajatus, että poliisit, papit ja opettajat ovat niitä kunnollisia ihmisiä. Täydellisiä malli-ihmisiä, jotka elävät siivosti ja lainkuuliaisesti. Eivät he roiku baareissa laulamassa karaokea ja kiskomassa keskiolutta. Eivätkä asianajajat harrasta "hämärähommia".
"Kasvot katuojassa" murentaa tämän päähäni joskus jämähtäneen ajatusmallin. Se esittelee heti ensilehdillään minulle kovan onnen asianajajan Onni Syrjäsen ankean herätyksen.
 
"Ikävä kyllä Elina ei enää hengittänyt, ja hänen kaulansa oli vääntynyt luonnottomalle mutkalle. Kaulassa näkyi mustelmia.
- En... en se minä ollut, kähisin, vedin käteni pois kylmenneeltä kaulalta ja ponnahdin pystyyn."
En voi mitään sille, että lukiessa silmissäni vilahtaa välillä Kaurismäkeläinen kaupunkimiljöö. Laitakaupungin valot -elokuvan Koistinen  ja Pertti Sveholmin esittämä etsivä. Jään miettimään, että voisiko suomalaista kaupunkidekkaria juuri muunlaiseen maisemaan sijoittaakaan. Uskottavan miljöön on oltava harmaa ja toivoton. Synkkä viesti menneisyydestä saapuu tietysti siinä vaiheessa, kun asiat alkavat sujua ja tulevaisuus alkaa näyttää keltaisen sadetakin väriseltä. 

Baggen viljelemä kuivakka huumori ja alakuloiset henkilöt tuovat tarinaan tietynlaista todentuntua. Takautumat aikaisempiin tapahtumiin selventävät historiaa. Aikaisempien osien lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta seuraavaa osaa jään kyllä odottamaan. 

 

Mia