tiistai, 22. huhtikuu 2014

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

menneen%20talven%20lumi-normal.jpg“Mutta hyvin usein elämässä käy niin, että marginaalissa onkin se kaikkein tärkein.” 
- romaanin henkilö Antti


Tanja Kaarlelan uusi romaani on suunnattu nuorille. En tiedä teenkö vääryyttä kun nyt aion sanoa sanasen kirjallisuuden alueesta, josta minulla ei juuri ole aikaisempaa henkilökohtaista lukukokemusta, sillä siirryin Somersalosta ja Grimmin veljeksistä Viisikoitten  kautta suoraan aikuisten romaaneihin. Luulen kuitenkin, että nuoruuden minäni olisi pitänyt Tanjan romaanista, aivan samoin kuin piti aikuinen minussa.

Menneen talven lumi kertoo nuoren Marin kasvutarinaa viimeisenä kouluvuotena kuihtuvassa syrjäisessä kylässä. Miljöössä, joka on varsin tuttu myös minulle. Siksipä voin sanoa, että tarina elämänpiireineen on hyvin uskottava ja vaikka se sijoittuu tähän päivään, sain kokea lukiessani myös takaumia omasta nuoruudestani. Kertomus ei sisällä järisyttäviä juonenkäänteitä, mutta on silti mukaansatempaava ja välillä vähän jännittäväkin, se pitää lukijansa hyvin imussa. Dialogi on luontevaa ja siinä on myös hauskuutta. Kirjailija käsittelee lämmöllä ja ymmärryksellä nuoria askarruttavia vaikeitakin asioita, kuten hankaluuksia suhteissa vanhempiin ja sisaruksiin, säröjä ystävyydessä, rakastumista ilman vastakaikua, tulevaisuuden polkujen valinnan vaikeutta, hämmentäviä yhteiskunnallisia koukeroita, ympäristöasioita, maaseudun alasajoa..

Romaanilla on yhteiskunnallista sanottavaa, se ottaa hienoviritteisesti kantaa pienten kyläyhteisöjen säilyttämisen puolesta. “Maailmassa on paljon vääryyttä, eikä kukaan tee asioille mitään.” On hienoa ja kannustavaa, että kirjan päähenkilö Mari ystävineen päättää tehdä jotain. Vaikka itsekin empivät, he alkavat kuitenkin toimia aktiivisesti, jotta ihmiset heräisivät ja alkaisivat ajatella omalla päällään. Lukija alkaa myös itse pohtia, onko tosiaankaan fiksua vain hiljaa hyväksyä kaikki se, mikä ylhäältä käsin annetaan. Eikö se ole sama kuin luopuisi vähän ihmisyydestään, syntymäoikeudestaan. Jos haluaa elää toisenlaista elämää, on tehtävä jotain toisin.

Toivoisin, että Menneen talven lumi romaani löytäisi tiensä mahdollisimman monen nuoren käsiin vaikkapa yläkoulujen kirjastojen ja lukudiplomilistojen kautta. Myös aikuinen voi tarttua tähän kirjaan.
- Anita

 

tiistai, 22. huhtikuu 2014

NAISTEN ELÄMÄNTARINOITA

Elämäni ja maailmani : naisten elämäntarinoita 1930-luvulta tähän päivään /

Terttu  VÄNTÄNEN  (toim.) : ELÄMÄNI  JA  MAAILMANI  (Lestijärven kotiseutuyhdistys 2013)  Naisten elämäntarinoita 1930-luvulta tähän päivään

Kauniin kansikuvan omaavan kirjan toimittaja Terttu Väntänen on koonnut siihen kolmentoista naisen elämäntarinan.  Heistä kaksi on syntynyt Lestijärvellä (kuten Väntänen itsekin), yksi Sievissä, kaukaisimmat Kroatiassa, Keski-Venäjällä ja Eestissä eli Virossa.  Heistä tunnetuimmat ovat näyttelijä Eila Roine ja 'rauhankasvattaja'  Helena Kekkonen.  Johdannossaan Terttu Väntänen kuvailee, miten hän on tutustunut näihin naisiin ja miten he ovat häneen vaikuttaneet.

Sodan vaikutukset sisältyvät monen muistelijan perheen elämään.  Haasteellisista olosuhteista on selvitty kovalla työllä, ahkeruudella, sinnikkyydellä ja toivolla paremmasta huomisesta.  Belgradissa asuva lääkäri Vesna Gajic toteaa: "Toivon, että hyvä ihmisessä pääsee voitolle ja jonakin päivänä maailmassa hallitsee rauha, onni ja harmonia."  Jokainen elämäntarina on mielenkiintoinen ja arvokas.  Jokaisella kertojalla on ollut joku omanlainen lahjakkuuden taito, jolla he ovat palvelleet yhteiskuntaa ja lähimmäisiä.  Erityistä mielenkiintoa täällä Haapajärvellä herättää varmasti lähikunnista kotoisin olevien henkilöhistoria, koska moni tuntee tai muistaa heidän sukua ja perheenjäseniä.  Lukuisat valokuvat rikastuttavat jokaista elämäntarinaa.  Muistelmien ystäville kirja on varmasti mieluinen. Nuorelle polvelle se tarjoaa antoisaa ja opettavaista elämänkokemusta yli maamme rajojen.

Birgit  Hyvönen

 

torstai, 3. huhtikuu 2014

ORKIDEOIDEN PUOLUSTUSPUHEENVUORO

Orkideat : sateenkaaren värejä ja petkutuksen lumoa /

Janne  AHO :  ORKIDEAT : Sateenkaaren värejä ja petkutuksen lumoa  (Tammi 2013)

Maapallomme orkideaheimoon kuuluu n. 850 sukua ja n. 30 000 lajia.  Siis SEIS, huh, mikä lajimäärä!  Orkideoille sukua olevat Suomen luonnonvaraiset kämmekät laskee varmaan vain muutaman käden sormilla...  Surullista kyllä, monet orkidealajit ovat jo kuolleet sukupuuttoon tai uhkaavat vaarantua laittoman keräilyn ja kaupanteon tähden sekä teollisuuden että tehoviljelyn vuoksi.  Kasvitiedettä tuntemattomalle kirjan tekstissä vilisee outoja termejä, joista onneksi on lopussa koottu selitykset.  Esimerkiksi epifyytti  tarkoittaa puussa kasvavaa orkideaa, vastakohtana maaorkideat.

239 sivua asiantuntijan tietoa ja lumoavia valokuvia 'kaiken maailman' orkideoista.  Kirja tempaa mukaansa maailmanympärimatkalle.  Tuntuu uskomattomalta, että kaikki nämä kuvatut orkidea-aarteet löytyvät Ruissalosta, Turun yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa ne on kuvattu!  Kirja ei ole ruukkuorkideoiden hoitokirja.  Tekijä kertoo: "Tein kirjan, jossa orkideat itse kertokoot, mitä on olla orkidea luonnon oloissa... Orkideoiden kuvaaminen oli minulle kahdeksan vuotta työtä...  siinä ei voinut miettiä vuorokauden- tai vuodenaikaa..."

Janne Ahon vuosien uurastus ei mennyt hukkaan.  Valmistunut teos on häikäisevän upea valokuvataideteos ja tietokirja.  Lisäksi Aho on mukaansatempaavan sanankäytön taituri. Jokaiseen kuvattuun orkideaan liittyvä tietoisku on oma kiehtova tarinansa, mielenkiintoinen, yllättävä tai jopa satumainen.

Birgit Hyvönen

p.s.  Kyllä minä niin mieleni ilahutin tällä kirjalla, että tekisi hirveästi mieli retkeillä joskus Ruissalossa! Harmi vain kun se on niiiin  kaukana...

 

torstai, 3. huhtikuu 2014

IDOLINA VANKIEN AUTTAJA

Matkalla Siperiassa /

Yrjö  NIEMI :  MATKALLA  SIPERIASSA  (Päivä 2013)

"Aikamme nuoret tarvitsisivat kipeästi esikuvia, viihdemaailman ihmisistä ei sellaisiksi ole.  Tarvittaisiin esikuvia, joiden voima voisi kantaa koko elämän ajan."  Näin toteaa rovasti Yrjö Niemi kirjassaan Matkalla Siperiassa.

Ennen vanhaan tällaisena esikuvana tai idolina on ollut mm. sairaanhoitaja Florence Nightingale, jonka innoittamana englantilainen sairaanhoitaja Kate Marsden lähti 1890-luvulla etsimään ja auttamaan kauas Siperian metsiin karkotettuja leprasairaita.   Matkalla talvella kovassa pakkasessa hän kohtasi surkeita vankikulkueita, joiden ohi hän ei voinut mennä ilman, että olisi tarjonnut edes kuumaa teetä vankiraukoille.  Mathilda Wreden - suomalaisen vankien auttajan - esikuva on innoittanut mm. Yrjö Niemen edesmennyttä puolisoa, Terttua.  Niemen pariskunta onkin tehnyt pitkään avustustyötä Siperian vankien auttamiseksi - Terttu avustajineen kotoa käsin ja Yrjö avustajineen matkoillaan Siperiassa.  Siperian haasteet eivät ole olleet helppoja.  Työ on vaatinut valtavasti vaivannäköä, rukousta, rohkeutta, varoja ja uskoa: "Kristuksen rakkaus vaatii" - pelkkä  humaani innokkuus ei riitä.

Päiväkirjan muistelmat kertovat tapaamisista mies-, nais- ja lapsivankiloissa sekä kylissä ja kaupungeissa asuvien ihmisten kanssa sekä pitkistä matkoista Siperian paukkupakkasissa.  Lukuisat surulliset elämäntarinat rikollisten ja uhrien kohtaloista avautuvat lukijalle, mutta myös, miten monen elämä muuttuu, kun Jumalan evankeliumi ja lähimmäisenrakkaus koskettavat heitä.  He eivät voi käsittää, että kaukaisessa Suomessa joku välittää heistäkin kutomalla lämpimiä villasukkia heille ja tulemalla heidän luokseen vierailulle. Siperiasta löytyy myös ihmisiä, joiden sukujuuret ovat Suomessa ja luterilaisessa kirkossa.  Nämä vanhukset ovat ikävöineet jumalanpalveluksia, seurakuntaa, kirkkoja, Raamatun Sanaa ja virsiä.  Jo 1800-luvulla Siperiaan oli perustettu luterilaisia seurakuntia ja rakennettu kirkkoja siellä asuville suomalaisille uudisasukkaille sekä vangeille.  Suomesta lähetettiin ei vain pappeja, vaan myös katekeettoja pitämään koulua suomalaislapsille. Koulutunnit saattoivat alkaa jo aamuviideltä!

Suurin osuus kirjassa kertoo Yrjö Niemen vankilatyöstä ja sen tuloksista Siperiassa 1990-luvulta tähän päivään, mutta kirjaan on otettu myös mielenkiintoiset katsaukset suomalaisten historiaan Siperiassa, Kate Marsdenin matkasta sinne sekä Siperian pitkän rautatien rakentamisesta 1891-1916.  Matkalla Siperiassa on vaikuttava ja koskettava.  Siitä voi löytää myös niitä idoleja niin nuorille kuin vanhemmillekin.

Birgit Hyvönen

keskiviikko, 2. huhtikuu 2014

Prinsessa, luontokuiskaaja ja Robin Hood?

 

Yrjö  TEERIAHO : ITÄKAIRAN PRINSESSA.  Koilliskairan kuuluja kulkijoita. (2013)

"14.6. (1995) Uittipiekka. Olen viikon kulkenut, muita kulkijoita en ole nähnyt, kahdeksas päivä yksin.  Ei, en ole yksin.  Jokaisella heinänkorrella ja varvullakin on sanomansa, jokainen puu puhuu. Olen ihan  pieni osanen suurta luontoa.  On hyvä olla."  Itäkairan Prinsessa Sirkka Ikonen.

"1972 Saariselkä sai lahjan, kun Luppo-Matti Toivola aloitti sen tuntureilla ja erämaissa monivuotisen elämäntyönsä Metsähallituksen palveluksessa.  Hänestä tuli tuhansien tuttu...  Hän kulki tuntureilla, opasti tarvittaessa, tapasi vaeltajia ja kertoili ainutlaatuisella tavallaan alueen historiaa ja tapahtumia.  Huolehti erämaan tuvista ja reiteistä... Hän oli osa Saariselkää."  Erkki Lilja kirjoitti Matti Toivolasta.

"Kuinka olet kokenut julkisuuden?  Onko se ollut ... kirous? (kysyy Y. Teeriaho Reijo Savinaiselta)         -  Sisäänpäin olen hymyillyt, 95 % kirjoitetusta on ollut täyttä puppua..., toteaa Reijo Savinainen - Meänteisenä Saariselän legendaksi jäänyt."

Teeriaho avaa kirjassaan mielenkiintoisia muistelmia ja haastatteluja kolmesta ihmisestä, jotka ovat tahoillaan vaikuttaneet Saariselällä: sairaanhoitaja Sirkka Ikonen, opasvalvoja Matti Toivola ja salaperäinen legenda Reijo Savinainen.  Itselleni he olivat ennestään tuntemattomia; en ole myöskään kulkenut Saariselällä. Tutustuminen heihin herätti mielenkiintoni ja jopa kunnioitukseni.  Kirjassa eniten sivutilaa saavat Sirkka Ikosen vaelluspäiväkirjat, joiden kautta voi kuvitella itsensäkin kulkemassa hänen perässään, aistimassa erämaan väkevän luonnon, kasvien, eläinten, maisemien ja säiden moninaisuuden.  Vastapainona työn ja arjen pyörittämiselle luonto hoitaa henkeä, sielua ja ruumista.  Valtava on se tiedon ja kokemuksen määrä, jonka Itäkairan Prinsessa on kohta 40 vaellusvuoden aikana omaksunut, esim. kasvien, lintujen ja jopa taivaan tähtienkin tuntemusta, puhumattakaan Itäkairan maastosta haasteineen.  Hän on kokenut luonnon armoilla dramaattisiakin hetkiä.

Vaikka kirja vilisee minulle outoja paikkoja ja sanoja, esim. Vongoiva, Jauro, Uittipiekka jne. tai murustat ja kuolpunat - mitähän ne ovat? - tapahtumat ja kerronta kuitenkin tempasivat mukaan.  Olen käynyt kartan kimppuun ja kasvikirjasta pitää vielä tarkistaa tuntureiden kasveja.  Nautin elämyksistä Saariselän kairoilla sekä kirjan runoista!  Kiitos Yrjö Teeriaholle ja kumppaneille!

Birgit Hyvönen