maanantai, 28. marraskuu 2016

Kellari

 

kellari.jpg

Maaria Päivisen "Kellari" oli kyllä mielenkiintoinen, osittain ahdistavakin tarina. Oudosti halusin olla Vilman puolella, mutta lopulta se vaan oli täysin mahdotonta.

Vilma on Suomesta Islantiin muuttanut kahden lapsen äiti. Mies, Gunnar on lähtenyt toisen naisen matkaan, eikä ero ole todellakaan sopuisa. Tuodessaan lapsia takaisin viikonlopun vierailulta isä katoaa. Vilma tulee ikään kuin vahingossa iskeneeksi ex-miehensä tajuttomaksi ja raahanneeksi hänet kellariin. Kellariin mies on aikoinaan rakentanut äänieristetyn studion musiikin tekemistä varten. Kopin ovi on puretusta vankilasta peräisin ja huone on siis kuin tehty ihmisen vangitsemista varten.

Tietenkään Vilma ei tämän tehtyään voi enää vapauttaa Gunnaria, vaan hänen on alettava pitää huolta miehestä. "Enhän minä mikään murhaaja ole." Väliin hän kyllä miettii sitäkin vaihtoehtoa. Mielessään hän juttelee miehen kanssa, eikä lukija voi ihan varmasti tietää, onko mies elossa tai onko tämä muutenkin vain mielikuvituksen tuote. Ajatusten aikaansaama koston ja pahan olon purkamisen väline.

Naapurissa asuu yksinäinen leskeksi jäänyt Ingriður. Hän seuraa Vilmaa ja tämän elämää kiikareilla olohuoneensa ikkunasta. Hän tietää missä mielentilassa Vilma milloinkin on. Todennäköisesti Ingriður tietää myös Vilman kellariin kätkemän salaisuuden, mutta läheisyyden kaipuussaan hän on valmis antamaan anteeksi Vilmalle mitä vain.

Ingriður on loukkaantunut nuoruudessaan niin pahoin, ettei ole koskaan saanut omia lapsia. Vilmasta hän alkaa muovata itselleen kaivattua tytärtä. Yksinäisyyttään poteva vanhus tuppautuu väkisin Vilman ja tyttöjen elämään. Pieninä palasina hän paljastaa oman traagisen nuoruuden rakkautensa ja sen seuraukset.

Kirjan tarina on todella vangitseva. Ihmettelen miten Vilma saa arkensa toimimaan niin, että vanki kellarissa ei paljastu. Tarinan sisään kirjoitetut läheisten haastattelut, antavat kuitenkin sen kuvan että rikos jossain vaiheessa paljastuu.

Maaria Päivinen on kirjoittanut koskettavan ja uskottavan tarinan yksinäisyydestä, vanhenemisesta, eri kulttuuriin sopeutumisesta ja siitä mitä mustasukkaisuus ja pakkomielteinen rakkaus vois saada aikaan.  Viittaukset Sveitsin "kauhujen kellariin" panee miettimään, että tämän kaltainen tarina oli totta.

-Mia

tiistai, 22. marraskuu 2016

Emme enää usko pahaan

Korhonen.jpg

Riku Korhosen kirja Emme enää usko pahaan on yksi tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista. Kyllä tämä palkinnon ansaitsisi. Varmaan muutkin ehdokkaat, mutta koska ne on minulla lukematta, en voi niiden puolesta lippua heiluttaa. Tässä kirjassa on kuitenkin aikaisempaan lukemiseeni nähden ihan uutta näkökulmaa.  

Kirjan alku saa minut muistamaan nuoren miehen, joka valmistui koulusta samaan aikaan kanssani. Hänen 80-luvun idearikkaus ja into säilyi muiden vaipuessa seuraavan vuosikymmenen syöksykierteeseen. Ennen lamaa kehitellyt yltiöpäiset suunnitelmat onnistuivat ja tuottivatkin. Aivan kuin tarinan Eeronkin yritys.

Omahyväisestä, hyvin pärjäävästä Eerosta paljastuu kuitenkin ikäkriisiä poteva mies. Mies joka huomaa arjen voittaneen ja vieneen elämästä kaiken jännityksen. Kun vaimo vielä kesken pienen kinan tokaisee, ettei Eero ole enää mies, päättää tämä ratkaista avio-ongelmansa räväkällä ja ennen kaikkea miehisellä tyylillä. Siihen ei haeta apua parisuhdeoppaista tai -leireistä. Avio- ja ikäkriisi päihitetään perimiehisellä vaimonkaappauksella.

Eeron vaimo Aino työskentelee päihdeongelmaisten hoitokodissa. Hän näkee ympärillään ne ihmiset joiden elämässä oikeasti on ongelmia. Aino ei kaipaa elämäänsä ylimääräistä jännitystä tai seikkailua. Joskus pieni irtiotto arjesta olisi kohdallaan.  Lehtikirjoituksen herättämä ääneen lausuttu fantasia kääntyy tapahtumaketjuksi, jossa kaikki menee pieleen pahimmalla mahdollisella tavalla.

Eeron suunnitelma paljastuu jo kirjan alussa ja vääjäämättä tarina etenee kohti kaappauksen toteuttamista. Eero houkuttelee mukaansa kouluaikaisen ystävänsä Larin. Avioerostaan toipuva Lari on tyyppi joka haluaa välttää turhat riskit. Hän ei heittäydy hetkeen, vaan pohtii omien ratkaisujensa seuraukset. Lari käy sisäistä taistelua omia demonejaan vastaan. Siksi onkin musertavaa, että Eero saa houkuteltua hänet mukaansa.

Korhosen kirja nostaa esiin sisäisen pelon. Mitä jos sisimmässämme muhivat välähdyksenomaiset väkivaltaiset ajatukset karkaisivat hallinnasta? Vain pieni sattuma ja koko tarina muuttaa suuntaa.

Uskallan suositella tätä kirjaa. Finlandia-ehdokkuuden ei kannata antaa säikäyttää. Kirjan tarina on kyllä osaltaan rankka, mutta lukukokemuksena selkeä ja aika helppo. Alkuun tuntuu, ettei tällaisesta aiheesta voi saada uskottavaa tarinaa, mutta edetessään se saa hämmästymään. Kyllä! Näinkin voisi käydä!

-Mia

 

 

maanantai, 17. lokakuu 2016

Viipurin valitsemat

kortelainen-siemen.jpg

Anna Kortelaisen "Siemen" on matka sodan ajan Viipuriin ja sitä edeltäneisiin hetkiin. Se kertoo myös selkeästi Viipurista tänään: Miten sen katukuva on valmistumassa ja muotoutumassa uudelleen. Sitä korjataan ja siitä huolehditaan. Historiaakaan ei enää peitellä, vaan vanhat rakennukset saavat takaisin niille kuuluvan arvon.

Nykypäivän Viipurissa kulkee Niina, sukututkimukseen perehtynyt keski-ikää lähestyvä nainen. Hän on ihastunut Viipurin omaleimaiseen miljööseen, sen vetoisiin rakennuksiin ja kuoppaisiin katuihin. Viipuriin sopivat kaikki vuodenajat ja se on niissä jokaisessa omalla tavallaan viehättävä.

Niinan tehtävänä on löytää tietoa Majuri Luikan viimeisistä hetkistä sodan ajan Viipurissa.

Majuri Luikka, alkuperäiseltä nimeltään Asser Lukáz, on Viipurissa syntynyt botanisti. Hänen tehtävänsä sodan aikana on huolehtia Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Nuoruudessaan Lukáz innostuu kasvien tutkimisesta ja hän käyttääkin kaiken vapaa-aikansa liikkuen ympäri Viipuria. Nuori Lukáz on intohimoinen kasvien tutkija. Aika-ajoin kirjan kasviluettelot latinalaisine nimineen käyvät jopa hieman puuduttavaksi.

Kerran Viipurissa pikavisiitin tehneenä, minulle on jäänyt mieleen ainoastaan kauppahalli, pyöreä torni ja Viipurin tori. Lukiessa kasvaa tarve kaivella netistä karttaa lukemisen tueksi. On mukava olla tietoinen missä päin kaupunkia kulloinkin liikutaan. Kaikista rakennuksista löytyy kuvia mielikuvituksen tueksi. Tämä kirja on myös oma tutkimusmatka tuohon vanhaan ja arvokkaaseen kaupunkiin.

Ei pidä tuudittautua siihen ajatukseen, että Majurin kohtalo selviää kirjan alussa. Viipurin kujat ja ratapihat järjestävät lukijalle yllättäviä käänteitä. Kun ratkaiseva käänne kirjassa tapahtuu, pitää itseään hillitä harppomasta ja kiirehtimästä tarinaa eteenpäin. Kaikelle löytyy selitys lopussa. Ehkä?

"Niina käännähti toiselle kyljelle. Tuli itku.
- Kuolema, kuolema, hän nyyhkytti ääneen ja tukahdutti ulvahduksen peitonreunaan. Se oli lähellä, se oli niin lähellä." 

-Mia

 

perjantai, 23. syyskuu 2016

Arkivapaa, aamukahvi ja Juurihoito

juurihoito-miika-nousiainen_1.jpg

"Juurihoidon" luettuani totean, että hyvää kannatti odottaa. Kirjan ensimmäiset sivut saavat minut huomaamaan miten olenkaan kaivannut tuota Hakaniemen harmaahapsen huumoria ja toisaalta totisiin asioihin suoraviivaista tarttumista.
Jos joku, niin hampaan juurihoito on asia johon pitää saada edes hitunen huumoria. Juurihoito koettuna on epämiellyttävyydessään omaa luokkaansa.

"Hampaan ydinontelo avataan,  jotta hammaslääkäri pääsee käsiksi tulehtuneeseen juureen."

Sen jälkeen hammaslääkäri sorkkii pienellä pulloharjan näköisellä harjalla hampaan sisusta ja kuolettaa juuren.

Pekka Kirnuvaaralla on kaksi ongelmaa, tai ehkä kolme. Kolmas on ex-vaimo, joka dominoi lastenhuoltajuusasiaa oman tahtonsa mukaan. Ensimmäinen ongelma on Pekan aikoinaan kadonnut isä, Onni Kirnuvaara. Toinen ongelma on jatkuvasti rapistuva purukalusto.

Tulehtunut poskihammas vie Pekan Eskon vastaanotolle. Sosiaalisena persoonana Pekka aprikoi mahdollista sukulaisuutta saaden Eskon harmonian järkkymään. Esko, liki kuusikymppinen sinkkumies ei elämäänsä mullistuksia kaipaa. Suurin järkytys elämässä on ollut mies joka ei ymmärrä käyttää hammaslankaa ja juo vielä tämän hullutuksen lisäksi colaa. Nyt tämä henkilö osoittautuu veljeksi.

Eskon ja Pekan välit syvenevät järkytyksistä huolimatta. Molemmilla on tarve selvittää miksi isä hylkäsi molempien poikien perheet ja katosi. Totuudenetsintäretki vie lopulta veljekset Lieksan kautta ensin Ruotsiin ja Thaimaaseen päättyen lopulta Australian takamaille Alice Springsiin. Matkan aikana sisaruksia löytyy lisää.

Löydän Pekasta paljon samaa kuin "Vadelmavenepakolaisen" Mikko Virtasesta. Molemmat uskovat omaan asiaansa yhtä ehdoitta. Pekalla on vakaa käsitys millaista sisaruus on. Sen nimissä kaikki on hyväksyttyä. Sellaisiahan sisarukset ovat. He ymmärtävät toisiaan ja löytävät aina hyvän syyn miksi sisko tai veli toimii tietyllä tavalla.

"Esko ei sentään itke, vaikka on selvästi liikuttunut.
- Sinulla näkyy olevan vähän hammaskiveä. Voin poistaa sen ilmaiseksi, jos tulet Helsinkiin.
Esko selvästi hallitsee herkät jäähyväiset."

- Mia

tiistai, 30. elokuu 2016

Kirjaimellisesti arpapeliä

Arpapeli%C3%A4.jpg

Huvittuneena luin Kirsti Ellilän "Arpapeliä" -kirjan takakannen tekstiä. En ole koskaan ennen tehnyt lukupäätöstä sen perusteella minkä nimisiä päähenkilöt ovat. Tässä kirjassa törmäsin Miaan ja Markkuun. Meihin, kaimapariskuntaan. En tietenkään nimien lisäksi löydä muuta yhtäläisyyttä omaan elämääni ja aika pian lukiessani huomio kiinnittyy itse tarinaan.

Mia saa raha-arvan makusuksi pihakirppiksellä myymästään niittokoneesta. Arvan mukana tulee raaputusohje:

"Niin kauan kuin arpa on raaputtamatta, sinä voit toivoa. Kun olet raaputtanut, et enää toivo, vaan tiedät.
Mieti siis tarkasti millaisena päivänä arpasi raaputat. Jos raaputat huonona päivänä, pienikin voitto voi piristää. Mutta tappion tunnekin voi olla huonona päivänä suuri, jos arpasi ei voita. Hyvänä päivänä voitto lisää iloasi ja tyhjäkään arpa ei harmita.

Suurin osa elämän päivistä ei ole sen paremmin hyviä kuin huonojakaan, ovatpahan vain sinun elämäsi päiviä.

Jos voitat, elämäsi muuttuu. Oletko valmis?"

Kun kaimani raha-arvasta paljastuu miljoonavoitto, muuttuu hänen suhtautumisensa kanssaihmisiin. Aikaisemmin luottavainen ja ihmisistä enimmäkseen hyvää ajattelevan Mia saa veikkauksen toimistosta varoituksen, miten ihmiset muuttuvat kun he saavat tietää hänen voittaneen rahaa. Epäluulo alkaa kaivaa ja luotto lähimmäisiin alkaa rapista.

Mia ei uskalla kertoa voitosta kenellekään. Hän ei uskalla ottaa rahoja tilille vaan kantaa ne mukanaan punaisessa matkalaukussa ja piilottaa laukun makuuhuoneen kaappiin. Pahimmat pelot käyvät toteen Mian paljastaessa Markulle arpavoittonsa. Pian hän saa huomata  ettei ilmeisesti tunnekaan aviomiestään niin hyvin kuin on kuvitellut. Toisesta alkaa paljastua yllättäviä piirteitä. Aikaisemmin elämäänsä tyytyväinen puoliso on yhtäkkiä lopen väsynyt työhönsä, taloonsa ja kotikaupunkiinsa. Markku kaipaa  suurta muutosta, kun Mia haluaisi rahan muuttavan heidän elämäänsä mahdollisimman vähän.

Raha-arpa ei kuitenkaan ole se suurin arpapeli. Elämällä itsellään on suurempia yllätyksiä tarjottavana ja niiden tuomiin ongelmiin ei raha tuo ratkaisua.

Mia