barnes%20ja%20delacourt-normal.jpg

Ihana sunnuntai, luin kaksi loistavaa kooltaan ja sivumäärältään pientä, mutta silti suurta kirjaa. Luettuani ranskalaisen Grégoire Delacourtin Onnen koukkuja ja englantilaisen Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi kirjat, päätän tämän päivän  ajatukseen: kuinka hyvä onkaan olla tällainen tavan tassuttaja. ”Ollos tavallinen” toivotti runoilija Barnesin kirjassa vastasyntyneelle jälkeläiselleen. Niin on kai hyvä ja parasta? Tai ainakin näin lepopäivänä, voihan sitä erikoisuutta tavoitella vaikka huomenna. Molemmat kirjat ovat psykologisia romaaneja, Barnesin ote on Delacourtia filosofisempi.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Kirjassa päähenkilö on 47-vuotias pyylevä Jocelyne, jolla on käsityöpuoti harmaassa pikkukaupungissa ja jolla on kiltti mutta vähän plösö mies, Jo. Lapset ovat jo lentäneet pesästä. Mies unelmoi vielä ainakin taulutelevisiosta, hienosta rannekellosta ja uudesta autosta. Nainen ei enää, hän on elämäänsä tyytyväinen, vaikkei se olekaan sitä, mistä nuorena haaveili. Eräänä päivän Jocelyne ystäviensä yllyttämänä täyttää lottokupongin ja sattumoisin voittaa 18 miljoonaa euroa. Viisas vaimo ei heti säntääkään voittoa lunastamaan vaan miettii tarkkaan haluaako hän voiton mukanaan tuomia väistämättömiä muutoksia elämäänsä.

En paljasta juonta enempää, kerron vain, että yllätyksiä on. Minun mielestäni kirjan pääteema on naisen kokema tuska miesten edesottamusten, sanojen tai sanomatta jättämisten vuoksi. Hieno, hieno kirja. Tässä maistiaisiksi ihan alusta pätkä:

”Suljen silmäni ja riisuudun hitaasti, niin kuin kukaan ei ole koskaan minua riisunut. Minulla on joka kerta vähän kylmä; värisen. Kun olen aivan alasti, odotan hetken ennen kuin avaan silmäni. Nautiskelen. Vaeltelen. Unelmoin. Näen taas sykähdyttävät, raukeat vartalot kuvataidekirjoissa, joita kotona lojui; myöhemmin lehdissä näkemäni karummat vartalot. Sitten avaan luomeni verkkaisesti, kuin hidastettuna. Katson vartaloani, mustia silmiäni, pieniä rintojani, vatsamakkaraani, tummakarvaista pöheikköäni ja olen mielestäni kaunis ja vannon, että sillä hetkellä olen kaunis, jopa todella kaunis.” … ”Jon äänet alhaalla yllättävät minut aina. Repeämä unelmani silkissä. Puen vaatteet päälleni hätäisesti. Varjo peittää ihoni heleyden. Tiedän, mikä harvinainen kauneus löytyy vaatteideni alta. Mutta Jo ei koskaan näe sitä.”

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Tämä tarina kerrotaan filosofisella tyylikkyydellä. Kyse on siitä pitääkö muistimme yhtä todellisten tapahtumien kanssa sittenkään kovin hyvin, vaikka niin luulemme.

Päähenkilö Tony Webster on jo eläkeiässä, mutta joutuukin yllättäen kelaamaan tarkasti nuoruuden aikaisia tapahtumia saadakseen ratkaistua pienen perinnön mukanaan tuoman arvoituksen. Tony käy läpi nuoruuttaan ja etenkin tapahtumia, jotka liittyvät hänen entiseen tyttöystäväänsä Veronicaan sekä hänen suuresti ihailemaansa ikätoveriin, huippuälykkääseen Adrianiin. Mutta ”se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut." Kirjan sisällöstä on vaikea kertoa paljastamatta juonta, joten tämä riittäköön. Minua viehätti valtavasti Barnesin kerronnan tyyli. Loppu on psykologisesti trillerimäinen.

Tässä vielä pieni näyte: "Mitä minä tiesin elämästä, minä joka olin elänyt niin varovaisesti? Joka en ollut voittanut enkä hävinnyt, antanut vain elämän tapahtua? Jolla oli ollut samat haaveet kuin muillakin, mutta joka olin ennen aikojani tyytynyt siihen, etteivät ne toteutuneet? Joka varoin, ettei minuun sattunut ja nimitin sitä kyvyksi selviytyä? Joka maksoin laskuni, pysyttelin mikäli mahdollista hyvissä väleissä kaikkien kanssa, jolle hurmio ja epätoivo piankin muuttuivat sanoiksi, joita oli luettu romaaneista? Jota itsesyytökset eivät koskaan vihloneet todella kipeästi? Tätä kaikkea minun sopi miettiä nyt, kun kipristelin aivan erityisessä katumuksessa: kokemassa sellaisen ihmisen kipua, joka oli aina luullut tietävänsä kuinka kipu vältetään - ja jota se juuri siksi nyt vihloi."

- Anita