(tässä kuvassa kirjan alkuperäinen  kansi)

Majgull Axelsson on viisas nainen, jonka uusin romaani Kuparienkeli on jälleen upean syvä tutkimusmatka ihmisenä olemiseen. Hieman hitaan alun ylitettyään kirjaa  ei voi enää päästää hyppysistään,  on saatava tietää koko tarina, on saatava tietää kuinka tarinan henkilöiden käy. Kirjassa kuvataan ihmiselon tunkkaisia valheita ja sitkeitä kahleita, joilla nämä valheet sidotaan suojaamaan omaa sisintä, mutta se kertoo myös siitä helpotuksesta ja uuden alun mahdollisuudesta ja näköalojen huikaisevasta lavenemisesta, kun uskallamme myöntää valheemme itsellemme , nimenomaan itsellemme. ”Totuus tekee vapaaksi.”

Hurjan syysmyrskyn aikaansaamat ääriolosuhteet  laittavat romaanin henkilöt silmätysten sisimpänsä ja menneisyytensä kanssa. Sallyn tienvarsikuppilasta turvaa hakevat uupuneet epätäydelliset ihmiset ovat kaikki rikkinäisiä, kukin omalla tavallaan. He kantavat sisällään häpeää, arvottomuuden tunnetta, syyllisyyttä, kateutta. Nämä tunteet saavat heidät käyttäytymään itselleen vieraasti. ” En tee sitä hyvää mitä tahdon”, joku sanoi äkkiä, ja hämmästyksekseni  huomasin, että sanoja olinkin minä itse.” ”Vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” 

 Kirjan henkilöt eivät kuitenkaan häpeä sitä, mitä ovat tehneet, vaan sitä, että ovat sitä, mitä ovat. He kantavat sisällään sukunsa käytösmalleja, isäänsä, äitiänsä tai toisen ihmisen ilkeitä sanoja. ”Vaikenin ja kuuntelin. En sanonut vastaan. En ole koskaan sanonut vastaan. Mutta juuri silloin – juuri sen puhelun aikana – ymmärsin, että olin kantanut tätä ystävääni ja vihollistani sisälläni. Että rakastettavin ja samalla iljettävin koskaan kohtaamani ihminen oli rakentanut pesänsä ruumiiseeni, jokaiseen soluun, jokaiseen kromosomiin. Että en koskaan pääsisi vapaaksi. Että elin elämääni hänelle.”
Axelsson kuvaa hellyttävää sinnikkyyttä, jolla loukattu ihminen haluaa itsepäisesti pysyä siinä vankilassa, jonka pahan vallassa oleva lähimmäinen toiselle luo ivaamalla ja halveksimalla,  nöyryyttämällä ilkeillä sanoilla. Kirjassa toistuu usein maailman käytetyin hallitsemiseen tarkoitettu sana, joka ei mauttomuudestaan ja ajan patinasta huolimatta ole menettänyt tehoaan:  Huo – ra!

Kirja on kehityskertomus ja  osa sen henkilöistä löytääkin tiensä  kateuden ja kostonhalun hetteiköistä  hieman  etenemiskelpoisempaan maastoon. Axelsson tuo siis henkilöidensä kautta eteemme epätäydellisyytemme ja juuri tämä epätäydellisyytemme hyväksyminen osoittautuukin vapauttavaksi  ilosanomaksi:
”Kumpikaan meistä, et sinä enkä minä, ole kovin ihmeellisiä. Kumpikaan meistä ei tavoita sitä satumaista erinomaisuutta, jota me teeskentelemme, mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei tavoita. Ei yksikään ihminen. Ainoat normaalit ihmiset ovat ne, joita me itse emme tunne. Meillä on kuitenkin kaiken kurjuutemme keskellä ollut paljon onnea. Olemme saaneet elää tässä maailmassa. Olemme jokaisena elämämme aamuna saaneet nähdä, kuinka aurinko nousee. Olemme saaneet synnyttää  lapsen ja pitää sitä lähellämme. Lisäksi me olemme rakastaneet lastamme... Kaikista epäonnistumisistamme huolimatta.”

Kirjan sitaatilla kysyn vielä, milloin viimeksi huomasit tämän: ”Minulla on elämä elettävänä. Kaikesta huolimatta.”
Muuten, Kuparienkeli, yksi kirjan hahmoista, on ihastuttavin ja uskottavin enkeli, mihin olen kirjallisuuden parissa tutustunut.  Jos tahdot lukea laaturomskun, tässä se olisi yes - Anita