”—kun kaikki on lopussa, ihminen joutuu vastaamaan koko elämällään kysymyksiin, jotka maailma on esittänyt. Kysymyksiä, joihin täytyy vastata ovat: Kuka olet? Mitä olet tehnyt? Mille olet pysynyt uskollisena?” – Sándor Márai
 
Kuva amerikan lippuun kietoutuneesta naisesta liittyy v. 2005 Yhdysvaltain rannikolle iskeytyneeseen hirmumyrsky Katrinaan. Kuvan nainen jäi tuolloin New Orleansiin myrskyn jakoihin ja luultavasti tämän kuvan ympärille Laurent Gaudé rakensi yhden Hurrikaani romaaninsa kertojahenkilön. Hurrikaani kirjan näyttämönä ovat todelliset tapahtumat New Orleansin kaupungissa Katrinan iskiessä ja myrskyn jälkeen kun sitä ympäröivät padot murtuivat ja vesi peitti lähes kaiken. Kaupunkiin jäivät lähinnä köyhät, lähinnä tummaihoiset, ne joilla ei ollut autoa.

Gaude asettaa näytteille ihmisten rumuuden ja kauneuden. Ääriolosuhteissa, kun hallinta pettää meistä paljastuu juuri se todellinen, kauneus tai rumuus, viisaus tai hulluus. Romaanissa on kourallinen kertojia, joiden tarinat limittyvät taitavasti toisiinsa. Veden ja varjojen valtaamilla kaduilla hoippuu hauraasti lähes satavuotias, henkisesti vahva ja viisas neekerinainen Josephine Linc. Steelson. Siellä kahlaa jo kuusi vuotta hyljätyn naisen tyhjää elämää elänyt Rose ja hänen pieni poikansa. Sinne saapuu uupunut ja voitettu Keanu surun verho silmissään kohdatakseen vielä kerran Rosen, saadakseen olla tälle uskollinen. Shakaalin hetki koittaa, rosvot ja rikolliset mellestävät halunsa mukaan, kaduilla raahautuvat niljakkaat alligaattorit; Herra alkaa leikitellä kirkonmiehen kanssa, kuiskii tämän korvaan ihmeellisiä asioita, lihaveitset puristuvat nyrkkiin… 
 
Kirja on yhteisöjemme syrjään heitettyjen kaunis puolustuspuhe, rotusorron vastainen kannanotto ja kirja uskollisuudesta. Kaikki tämä lyhyesti, ilman paatosta, koruttomasti, mutta kauniisti ja viisaasti.
 
”Nämä ihmiset ovat rottia, joita ei kaipaa kukaan. Tullaan meitä toki auttamaan, mutta vasta paljon myöhemmin. Tänne lähetetään helikoptereita ja vesikanistereita, mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että silloin kun oli aika lähteä karkuun, he eivät kääntyneet katsomaan peräänsä – he ovat jo unohtaneet jättävänsä neekerit aina taakseen.”

”Uskollinen, hän sanoo hampaidensa raosta ja kuolee tuon sanan kanssa, silmät auki, helpottuneena siitä ettei päätä päiviään öljynporauslautalla vesisateessa jonkin kurjan haavan takia kyyryssä kuin koira, ympärillä mykistyneet työkaverit ja keinahteleva lautta, joka vain jatkaa öljyn pumppaamista, tai lyyhistyneenä Houstonin jalkakäytävälle, täynnä alkoholia ja pettymystä, jonain talvisena iltana jolloin kukaan ei huomaa häntä. Kun hän kuolee, hänen kanssaan on sana uskollinen, eikä mikään ole ollut turhaa. Ihmiselämän viimeinen päivä, viimeiset sekunnit kun ruumiissa vielä lepattaa heikko liekki, viimeinen hetki, jonka hän pyhittää lausumalla Rosen nimen ja sen jälkeen hän palaa takaisin olemattomuuteen.”

- Anita