Olen seurustellut pitkään Juha Itkosen Hetken hohtava valo romaanin henkilöiden mm. Esan, Eskon ja Liisan kanssa. Yleensä olen nopea lukija, suorastaan ahmija. Tätä kirjaa en kuitenkaan voinut lukea tuohon tyyliin ja tunnustan, että välillä lukeminen oli vaikeaa. Silti missään välissä ei mielessäni käväissyt kirjan kesken jättäminen, vaikka teen sen herkästi vähänkään minulle sopimattoman kirjan kanssa, mutta tämä ei siis ollut sellainen, päinvastoin. Intuitiivisesti tiesin heti, että romaani on minulle tärkeä, mutta rankka ja siksi säännöstelin, alussa annoin romaanin levätä yöpöydällä pitkiäkin aikoja. En ollut asiasta huolissani, tajusin tarvitsevani aikaa tämän kirjan kokemisessa, sillä tiesin sen vievän minut prosessiin omassa päässäni risteilevien asioiden kanssa. Sanoin tarkoituksella kokemisessa, sillä pelkkää lukemista koettu elämys ei ollut.
 
Hetken hohtava valohan ilmestyi parisen kuukautta sitten ja siitä on kirjoitettu tukku arvosteluja, joten tämä kynäelmä ei pyri olemaan sellainen. Kertomushan on luokiteltu perheromaaniksi varmaan kaikissa teksteissä, joita siitä on kirjoitettu ja sitähän se onkin, vaikka tuollainen kategorisointi jotenkin aina latistaa. Jos tähän kirjaan laitetaan lisää yksinkertaisia leimoja, minä lisäisin vielä: yhteiskunnallinen romaani, psykologinen romaani tai kehityskertomus. Minusta kirjan yksi syvä pääteema on ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus kehittymiseen yhden elämän aikana. Onko edellinen sukupolvi aina syyllinen seuraavan polven ongelmiin ja onko uusi sukupolvi sittenkään aina edeltäjiään fiksumapaa, vaikka näin jokaikinen ikäpolvi omahyväisyydessään kuvittelee? Ovatko uusien polvien arvot automaattisesti entisiä arvokkaammat? Toinen pääteema on toisen ihmisen ymmärtämisen haasteellisuus ja samalla oma ymmärretyksi tulemisen tarve ja vaikeus. Onko se ylipäänsä mahdollista? Suoraa vastausta Itkonen ei taida antaa.
 
Juha Itkosella on hallussaan taikaa, jolla hän saa henkilöistään kovin todellisa heidän iästään ja sukupuolestaan riippumatta. Hän kuvaa heitä kaikkia suurella ymmärryksellä.
Niinpä, tästä kirjasta tuli minulle rakas. Sen tärkeyttä minulle lisää Tsehov, johon viittaillaan läpi kirjan. Muistan kun parikymppisenä luin peräjälkeen kaikki Haapajärven kirjastossa olevat Tsehovit ja myös kaiken hänestä kirjoitetun. Minulla oli jopa kissa, jonka nimi oli Anton Pavlovits ja yritin kai tyrkyttää omaa Tsehov innostustani muillekin, eipä löytynyt kanssainnostujia silloin. Nyt siis tiedän, että vielä on elossa muitakin, joita tämä venäläinen kertoja kiehtoo. Jotain samaa levollisuutta ja pysähtyneisyyttä, konstailemattomuutta tunnen tässä Itkosen tekstissä, joka oli tunnusomaista Tsehoville. Kirja alkaa sanoilla: Sinä vihaat Tsehovia.
 
Pari sitaattia romaanista: ”Kaikki tärkeä jää aina sanomatta. Kaiken olennaisen, sen mistä todella pitäisi puhua, ihmset pitävät sisällään. Sen takia elämä on sellaista kuin on, pelkkää arvailua. Haparointia pimeässä.”
”Itsekäs hän oli, helvetin itsekäs ihminen, mutta olinko itse sitä yhtään vähemmän? Ehkä vain toteutin itsekkyyttäni hienovaraisemmalla ja salakavalammalla, mahdollisesti vielä vaarallisemmalla tavalla. Olin kuvitellut olevani läsnä. Kuvitellut ymmärtäväni. Kuvitellut niin syvästi välittäväni, olevani sinulle sellainen isä joka Esko ei koskaan minulle ollut. Se oli minun tavoitteeni isänä, olla parempi kuin hän, olin alkuun niin liikuttavan varma siitä etten mitenkään voisi epäonnistua.”
 
Tämä päiväni on mennyt kirjan aikaansaamissa jälkimainingeissa. Nämä mainingit kuiskivat antamaan armoa, armoa itselleni ja toisille. Ne pyytävät minua tarttumaan niihin elämän hetkiin kun toinen on hetken avoinna edessäni, ne pyytävät myös minua avautumaan. Viimeyönä kun luin kirjan loppuun, suljin sen kannet hellästi, tuijotin kattoa, antauduin ja annoin hiljaisten yksinäisten kyynelten valua. Kiitos Juha!