Lapinkylä. Sukutarina

 

Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina

Bazar, 2012

"Olen aina ollut ylpeä saamelaisesta taustastani, vaikka se on sitkeästi kielletty, unohdettu, sekularisoitu. Mutta meissä on kaikesta huolimatta sykkinyt poronsydämen rytmi sukupolvesta toiseen. Tasaisesti, joskus intohimoisesti, joskus heikosti ja katkonaisesti. Olen ajatellut näin: tätä kukaan ei ainakaan voi viedä minulta pois, tätä, että sieluni syvyyksissä minä tiedän. Enkä tarvitse muuta. Oikeastaan."

Näin ajattelee kirjan kertoja Uumajassa sisarensa luona vuonna 2002 yrittäessään selvittää sukunsa vaiheita, joista hänellä on vain hyvin vähän konkreettista tietoa. Oikeastaan hänellä on vain kahdet kuluneet kenkäpaulat ja pari valokuvaa, joitten avulla hänen pitäisi saada avatuksi sukunsa tarina 1860 -luvulta tähän päivään. Tarina on kertomus neljän sukupolven naisista, tarina rakkaudesta, ylpeydestä, vihasta, surustä ja vahvuudesta.

Kirjan kertojalle isoäiti on erittäin tärkeä ihminen. "Joku olisi varmaan saattanut kuvailla isoäidin kotia köyhäksi. Mutta silloin sitä täytyi katsella ruotsalaisten kansankotisilmälasien läpi, niiden, jotka sekoittivat tasa-arvon ja hyvinvoinnin materian tavoitteluun. Meistä ei  tullut koskaan vapaita, meidät pakotettiin porvarilliseen muottiin. Piti olla olohuone ja sohva vieraita varten. Piti olla kristallikulho ja pähkinäpuukahvaisia hedelmäveitsiä. Isoäitiin painostus ei tehonnut, hän ei antanut koskaan periksi vallanpitäjille. Hänen kotiaan ei leimannut sosiaalinen pyrkyryys. Hän ei ollut ahkera työntekijä. Mutta hän teki ahkerasti töitä."

Kirja on kertomus Ruotsin lappalaisten sulautumisesta / sulauttamisesta uudisasukkaisiin, tarina heidän uskontonsa hävittämisestä. Tarina siitä, miten ruotsalaiset halveksivat lappalasia, tarina siitä, miten halveksunta näkyi myös tieteellisessä tutkimuksessa: lappalaisten pääkalloja vietiin tutkittavaksi ja mitattavaksi, jotta todettaisiin, ovatko he oikeita ihmisiä. Tätä samaa asiaa Oulun hiippakunnnan piispa Samuel Salmi pyysi tänä keväänä Suomen lappalaisilta anteeksi...

Luin kirjan vauhdilla. Monia asioita jäi mieleen, moni asia jäi vaivaamaan. Erikoisesti mieleeni jäi kirjoittajan tapa kuvata ihmisen ja luonnon yhteyttä. Sitä, miten hyvin ihminen voi, kun hänellä on suora yhteys luontoon. Ja miten me nykyihmiset olemme kaukana omista juuristamme! Vaihdoimme käsin tehdyt umpipuiset huonekalut lastulevyyn, hautasimme savimonttuihin tai poltimme kokossa tai uunissa oman historiamme. Muistin virkistämiseksi Järventauksen Risti ja noitarumpu on luettava taaas uudelleen! 

Suosittelen

- eila