Viikko sitten olin kirjavinkkarina aikuisille ihmisille. Vinkattavan kirjan vaihtuessa huomasin hipelöiväni uuden kirjan kantta samalla tavalla kuin työpaikallakin. Piti selittää, miksi minä hiplaan! Piti selittää, että on suunnaton ilo saada käsiinsä uusi kirja ja että pelkkä näkeminen ei riitä, on vielä hiplattavakin. Meni nauruksikin. Jos puoliso on pois kotoa, siliteltäväksi voi hankkia pinon kirjoja, on varmasti "kaidalla tiellä" jne.

Työn mielekkyys on tavattoman merkityksellinen asia. Leinon Hymyilevässä Apollossa on säe "Talo, min portilla kilpi on: tässä talossa tehdään työtä/ se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. / Olkoon työsi suurta tai pientä vaan / kunhan se työtä on oikeaa / ja kun sitä palkan et tähden tee / työ riemulla palkitsee".

Kirjastoalan palkat ovat tunnetusti kehnot, ei niistä sen enempää, mutta yllättävän usein tämä työ "riemulla palkitsee". Remullista on päästä puhumaan aikuisille ihmisille syksyn kirjoista, riemullista on puhua pienille koululaisille tonttujen ja keijujen maasta, miten sinne pääsee mielikuvituksen ja lukutaidon avulla. Yhtä riemullista on järkyttää isot koululaiset jollakin rajulla novellilla (jos itellä vain pokka pitää)  tai saada vanhustenkerholaiset muistelemaan menneitä Kerttu Kastellin pakinoitten myötä. Ja miten riemullista on hiplata uuden joulukirjan tai taidekirjan kantta. Riemullista on viedä ulkopuolinen kirjavinkkari tai kirjailijavieras koululle tai nähdä valon syttyvän iäkkään asiakkaan silmissä, kun hän kertoo lukemastaan kirjasta. Vois ajatella niinkin, että seki pittää tehä, mutta...

Kirjastossa työtä tekevänä pääsemme näkemään uudet kirjat hyvin varhaisessa vaiheessa, voimme hiplata niitä ennen muovittamista, miettiä, mikä pitää varata ja mikä on ostettava itelle (kirjojen kohalla minuun iskee vahvasti kapitalismi! On kirjoja, jotka on pakko omistaa!) Ja asiakkaat ovat aivan ihania - pääosin!

Summa summarum: on etuoikeus tehdä kirjastotyötä, vaikka......

- eila