Olen viime aikoina pyrkinyt ottamaan luettavakseni kirjoja intuition avulla ja välttäen tuttuja hyviä kirjailijoita ja aiheita. Jostain syystä näppiini on nyt osunut monta taiteilijasta kertovaa romaania. Ehkä tarkoitus on ollut, että käsittelen samalla syvemmin omaa yksinäisyyttäni ja vierauden tunnetta, joka ikävä kyllä on osani, vaikka en taiteilija olekkaan. Sitä näissä kaikissa kirjoissa on – yksinäisyyttä ihmisten keskellä. Yhteistä niille on myös, että ne kertovat todellisista henkilöistä ja nojaavat tiukasti faktoihin, joihin fiktio tuo mukavasti höystettä ja luettavuutta.

Mario Vargas Llosa: Paratiisi on nurkan takana

Perulaisen kirjailija Mario Vargas Llosan kirjassa kulkee rinnan kaksi tarinaa, joissa etsitään maanpäällistä paratiisia. Toinen etsijä on taiteilija Paul Gauguin ja toinen hänen isoäitinsä Flora Tristan. Gauguinin mummo on ollut voimakastahtoinen naisten, työläisten ja verettömän vallankumouksen puolestapuhuja ja agitaattori. Paul ja Flora eivät koskaan tavanneet  toisiaan. Gauguin tekee matkaansa aistillisuuden ja barbarian nimeen vannoen, Tristan taas sukupuolisuutensa lähes kokonaan kieltäen - molemmat kuitenkin intohimoisesti ja anarkistisesti.

Vargas Llosan teksti on nautittavaa ja mielenkiintoisesti rakennettua. Hän muodosta pompataankin yhtäkkiä taitavasti kertojan  sinä muotoon. Siunattu internet – lukiessa oli mukava käydä välillä tsekkaamassa, miltä jokin Gauguinin kirjassa parhaillaan työstämä taulu näyttikään. Kirjan Gauguinissa on onneksi särmää. Katsoin nimittäin samoihin aikoihin elokuvan Paratiisin värit, joka myöskin kertoo Paul Gauguinista. Kirjan rinnalla sen Gauguin tuntui värittömältä ja amerikkalaistyylisesti ihannoidulta eli siis pliisulta.


Coetzee J. M.: Nuoruus

Coetzeen Nuoruus on omaelämäkerrallinen romaani kirjailijaksi ehdottomasti haluavasta nuorukaisesta. Eipä uskoisi, että kirjan pojasta joskus tulee nobelistikirjailija, niin takkuista hänen taiteellinen alkutaipaleensa on. Miten yhdistää proosallinen leipätyö ja taiteellinen luovuus? Odottaakko avukseen jotain ulkopuolista voimaa vai pakottaakko itsensä kirjoittamaan, kun mitään ei tunnu syntyvän itsestään? Näin kirjan John etsii luomisvoimaansa yksinäisenä suurkaupungissa, jossa ohikulkijoiden kylmät ja tyhjät kasvot ovat nujertaa hänet.

Nuoruus on tarkasti, uskottavasti ja taidolla kirjoitettu kirja, joka osaltaan purkaa taiteilijuuden ympärille rakennettua turhaa myyttiä.

Robinson, Douglas: Pentinpeijaiset

Tämä kesä on ollut siitä antoisa, että olen tutustunut Pentti Saarikoskeen. Jostain syystä olen ajatellut tähän asti Saarikoskea tyhjänä öykkärinä, jonka kirjoja en lue.

Pentinpeijaisiinkin tartuin ihan vahingossa. Se on aikoinaan Suomessa 13 vuotta asuneen amerikkalaisen Douglas Robinsonin ensimmäinen romaani ja samalla myös ensimmäinen Pentti Saarikoskesta kirjoitettu romaani. Muutenhan Pentistä on kirjoitettu muistelmia ym. aika mekosti.

Robinsonin romaani pitäytyy tiukasti faktoissa, vaikka sisältääkin kerronnallista fiktiota. Kirjailijan työtä kuvatessaan Robinson korostaa enemmän kääntämistä kuin omien runojen kirjoittamista. Piristyksenä kirjassa esiintyy kertoja korppi ja muita henkiolentoja. Tottakai kirja on aika roisi, onhan kyseessä Saarikoski.

Pentinpeijaiset siis innoitti minua tutustumaan Saarikoskeen tarkemmin ja käsitykseni hänestä on jo muuttunut: hän oli kielellinen nero, ihailtavan rohkea poikkeusyksilö, joka eli niin kuin eli. Hänen tiensä ei ollut helppo ja hän tiesi mihin se tie vie.Saarikoskeen tutustumiseni jatkuu, juhannuksena sain päätökseen Pekka Tarkan massiivisen urotyön, yli 1500 sivuisen elämäkerran. Nyt lukulamppuni alla on Pentin päiväkirjat.

Anita