Väinö Kirstinä, ujo, vaatimaton, hiljainen nuori mies tuli äidinkielenopettajaksi Haapajärven yhteiskouluun syksyllä 1963. Olin silloisen yhteiskoulun viidennellä luokalla, ja Kirstinä oli meidänkin luokalla opettajana. Totesin, että Kirstinä oli ujo ja hiljainen, mutta hänellä oli nuoruudestaan huolimatta karismaa, jolla hän hallitsi suurta luokkaa. Hänellä oli tuoreita ajatuksia ja hyvin erilainen suhtautuminen oppilaisiin kuin edeltäjällään, me esimerkiksi luimme äidinkielen tunnilla ääneen Linnan Tuntemattoman sotilaan.

Tuo henkilökohtainen kontakti kokonaisen lukuvuoden ajan jätti jäljen, jonka seurauksena olen hanakasti tarttunut Kirstinän teoksiin. Nyt otin hyllystä käteeni Kirstinän v. 2004 julkaiseman esseekokoelman Kirjailijan tiet, jonka kirjailija jakaa jaksoihin Kirjoittajan yksinäiset työt, Ihmispaljoudessa, Aikoja, Kohtaamiani, Arvosteluja ja Kirjailijan tiet ja työt. Kirjoittamisesta työnä ja harrastuksena Kirstinä kirjoittaa: "Taide on yksi harvoista keinoista, joilla ihminen ja yhteiskunta ovat historiassa kyenneet löytämään totuutta, syventämään ja jäsentämään usein kaoottiselta vaikuttaa kokemusta. Sen vuoksi yhteiskunnan on pyrittävä antamaan tilaisuus näytellä, kirjoittaa, maalata, tanssia j laulaa jokaiselle, jolla on siihen kykyä ja halua." Runoista esimerkkinä runo kokoelmasta Säännöstelty eutanasia

elämän yksinkertainen ilo jota ei voi riistää / joka ei ole kaupan / auringonvalo / ja pilvet liikkuvat ne näyttäytyvät kaikille / ja kaikille lintu kevääksi saapuu

hämärällä pihalla leikkii lapsia / he näkevät kyllä taivaan / ei viheriöi nurmi ei kuki ruusu / ei saavu lintu

Haikeana syksyisessä hyvin laveeratussa maisema-akvarellissa

eila