Viime viikolla hyppysiini tarttui uusi äänikirja, Candace Bushnellin 4 blondia. Aikani on opiskelun takia taas nykyisin kortilla, mutta ainhan sitä yhden äänikirjan verran täytyy löytyä, ajttelin, varsinkin kun siinä kuunnellessa voi väsätä jotain askaretta. Äänikirjaa hypistellessäni ja sopivaa oheistekemistä miettiessäni silmääni sattui osumaan meidän  keittiön kaappimme. Totta puhuen niiden limenvihreä väri oli jo jonkin aikaa sitten ruvennut hieman ärsyttämään. Ja eikun pensselit kehiin ja  cd:tä soittimeen. Vajaa 10 min. kuunneltuani olin sitä mieltä, että tällainen soopa ei kyllä ole minua varten. Mutta mitäs nyt, kun pensselitkin on jo sotkettu ja yksi ovi puoliksi maalattu? Kuuntelenko taas kerran Sinuhen, Tuntemattoman sotilaan vai Täällä Pohjantähden alla? Ei, ei sovellu nyt meininkeihin, tuumasin  – osaan ne jo suurinpiirtein ulkoa. Painoin siis vaan sinnikkäästi playtä ja päätin, että psyykeni kestää tämän.

 

No annahan olla – ensimmäisen blondin tarina alkoikin pikkuhiljaa kiinnostaa ja sitten toisen ja sitten... Tekstihän olikin ihan hauskaa, vaikka välillä hieman härskinpuoleista, ja juoni kulki jouhevasti. Ja kas, yöllä, pari tuntia Tuhkimon kellonlyömän jälkeen, olin pää pyörällä New Yorkin ja Lontoon rikkaiden piintaliitoelämästä ja 4 blondin tarinoista ja keittiön kaapit olivat vaihtaneet värinsä – kuinkas muutenkaan – valkoisiksi.

 

Äänikirjoissa valikoima ei ole kovin laaja ja niinpä tuleekin kuunneltua sitä, mitä tarjolla on. Se on toisaalta hyvä, koska silloin tutustuu sellaisiinkin kirjoihin ja kirjailijoihin, joihin ei muuten tulisi tartuttua. Tuskinpa olisin 4 blondiin paperiversiona ihastunut, kansikuvakin on sen tyylinen, millaisia yleensä kartan. Mutta täytyy tunnustaa, että mielenkiintoinen maalaussessio minulla oli, kun sain samalla kurkistaa Manhattanille.

Anita