Maarit Verronen on ilmeisesti kanssani samalla aaltopituudella, sillä nautin suuresti hänen tekstistään. Matka Albaniaan oli kertomus matkustamisesta maassa, missä kaikesta on puute, missä ei ole totuttu näkemään naista yksin matkalla, missä yksinkertaisilta tuntuvat asiat voivat olla tavattoman monimutkaisia.

Luolavuodet kertoo uskalluksesta tehdä sitä mitä haluaa, uskalluksesta luopua omasta urasta niin merkillisen asian kuin luolien vuoksi. Kirja sivuaa pienten yhteisöjen tapaa hoitaa asiat sen mukaan, kuka on päättämässä missäkin kylässä tai kenen mieliksi on päätettävä. Kirjassa oli muutama todella herkullinen ajatus, tässä niistä yksi: " - Tiedätkö, eräs ajattelija on sanonut, etä jokainen, joka ei halua tietää, mitä on ja on ollut kymmenen kilometrin säteellä hänen nykyisestä asuinpaikastaan, on perimmältään sivistymätön ihminen."

Vuonna 2004 ilmestyneen novellikokoelman Keihäslintu ensimmäinen novelli päättyy seuraavasti : "Taneli yritti huutaa, mutta äiti painoi käden hänen suulleen ja raahasi rantaan. Otti niskasta kiinni, painoi naaman veteen ja piti siinä, kunnes kaikki oli hiljaista."

- Eila