200px-Maaninkavaara.jpg

Kummallinen ja ehkä pelottavakin kevät muuttuu pikkuhiljaa kesäksi. Kesän alkukaan ei välttämättä näytä kovin positiiviselta, mutta valoisammalta kenties.

Oman kirjastomme seinien sisällä on touhua riittänyt. Uutta aineistoa on laitettu lainauskuntoon, hyllyt, ikkunat, lattiat, katot ja kaikki kalusteet on putsattu ja puunattu. Aineistoa on käyty läpi ja hyllyjä järjestetty ja karsittu.  Kirjastoauto on puunattu  ja katsastetaankin näinä päivinä. Kesäkumit on alla ja auto valmiina palvelukseen, kun lupa reitille lähtöön tulee.

Lukeminen meinasi tökätä alkujärkytyksessä tyystin. Ajatukset pyörivät vain koronauutisten ympärillä. Kesken rakkaudentäyteisen kohtaamisen huomasin miettiväni käsidesiä ja vessapaperin hamstraajia. Arki kuitenkin alkoi sujua ja tuli tämä "uusinormaali".

Hiljaisessa kirjastossa hyllyttäessä käsiin sattui Miika Nousiaisen Maaninkavaara. Jälleen yksi kirja, joka on pitänyt lukea, mutta aina joku varauslistalla kummitteleva uutuus on ajanut ohi. Nyt oli aikaa tarttua tähän. Maaninkavaara vei mennessään.

Tunnen muutamia ihmisiä jotka omistautuvat omalle asialleen lähes yhtä fanaattisesti kuin Martti. En toki ketään täysin hänen kaltaistaan, mutta Martin yksittäisiä piirteitä saattaa havaita monissa urheiluun tai mihin tahansa asiaan intohimoisesti suhtautuvissa ihmisissä.

Vaikka kirja naurattaa on se samalla niskavilloja nostattavan karmiva ja surullinen. Isä yrittää saavuttaa omia unelmiaan ensin poikansa ja sitten tyttären kautta. Avuton ja voimaton äiti yrittää jarruttaa vauhtia, mutta alistuu ja tyytyy vanhaan tuttuun  menoon mieluummin kuin riuhtaisee itsensä irti kurimuksesta.

Paras Nousianen. Moni on sanonut tämän ennen minua, mutta sanompahan minäkin.
Syksyllä ilmestyvään Pintaremonttiin tein jo varauksen.

Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa sijoitin tämän kohtaan 14. Urheiluun liittyvä kirja