Anna Kortelaisen "Siemen" on matka sodan ajan Viipuriin ja sitä edeltäneisiin hetkiin. Se kertoo myös selkeästi Viipurista tänään: Miten sen katukuva on valmistumassa ja muotoutumassa uudelleen. Sitä korjataan ja siitä huolehditaan. Historiaakaan ei enää peitellä, vaan vanhat rakennukset saavat takaisin niille kuuluvan arvon.

Nykypäivän Viipurissa kulkee Niina, sukututkimukseen perehtynyt keski-ikää lähestyvä nainen. Hän on ihastunut Viipurin omaleimaiseen miljööseen, sen vetoisiin rakennuksiin ja kuoppaisiin katuihin. Viipuriin sopivat kaikki vuodenajat ja se on niissä jokaisessa omalla tavallaan viehättävä.

Niinan tehtävänä on löytää tietoa Majuri Luikan viimeisistä hetkistä sodan ajan Viipurissa.

Majuri Luikka, alkuperäiseltä nimeltään Asser Lukáz, on Viipurissa syntynyt botanisti. Hänen tehtävänsä sodan aikana on huolehtia Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Nuoruudessaan Lukáz innostuu kasvien tutkimisesta ja hän käyttääkin kaiken vapaa-aikansa liikkuen ympäri Viipuria. Nuori Lukáz on intohimoinen kasvien tutkija. Aika-ajoin kirjan kasviluettelot latinalaisine nimineen käyvät jopa hieman puuduttavaksi.

Kerran Viipurissa pikavisiitin tehneenä, minulle on jäänyt mieleen ainoastaan kauppahalli, pyöreä torni ja Viipurin tori. Lukiessa kasvaa tarve kaivella netistä karttaa lukemisen tueksi. On mukava olla tietoinen missä päin kaupunkia kulloinkin liikutaan. Kaikista rakennuksista löytyy kuvia mielikuvituksen tueksi. Tämä kirja on myös oma tutkimusmatka tuohon vanhaan ja arvokkaaseen kaupunkiin.

Ei pidä tuudittautua siihen ajatukseen, että Majurin kohtalo selviää kirjan alussa. Viipurin kujat ja ratapihat järjestävät lukijalle yllättäviä käänteitä. Kun ratkaiseva käänne kirjassa tapahtuu, pitää itseään hillitä harppomasta ja kiirehtimästä tarinaa eteenpäin. Kaikelle löytyy selitys lopussa. Ehkä?

"Niina käännähti toiselle kyljelle. Tuli itku.
- Kuolema, kuolema, hän nyyhkytti ääneen ja tukahdutti ulvahduksen peitonreunaan. Se oli lähellä, se oli niin lähellä." 

-Mia