58475-jpg.jpg

 

Piitu kuljeskeli huoneissa, askarteluhuoneissa, takkahuoneessa, kylpyhuoneessa. Murhe kasvoi hänen sisässään, painoi ja ahdisti. Niiden seinien sisässä oli lapsuus ja nuoruus, mutta myös isän elämä äidin jälkeen.

Mitä me tehdään kaikille näille tavaroille, Eetu huokasi.

Kirjan tapahtumat alkavat kun sisarukset palaavat hitain askelin lapsuuden kotiinsa. Isä on kuollut ja talolle ja tavaroille on tehtävä jotain.

Eteisen lamppu oli sama kuin lapsuudessa, kaikki se oli käsiteltävä, päätettävä mitä tehdään. Kuvat piirongin laatikossa ovat täynnä tuntemattomia ihmisiä joissakin juhlissa. Ketä, sitä ei kukaan enää muista.

Kirja on kolmen naisen tarina: isotäti Allin, edustusrouva Vuokon sekä kuusitoistavuotiaan isän tytön Piitun. Jokainen 
näkee maailman omista lähtökohdistaan, eikä voi aina ymmärtää toistensa valintoja.

Kertomus sijoittuu kultaiselle kuusikymmentäluvulle. Ajankuvaus on hykerryttävää, todentuntuista ja värikästä. Honkasalo on todellakin tehnyt taustatyötä saavuttaakseen tunnelman ja 
aikakauden puitteet.

Kirjan päähenkilö on nousukaudella vaurastuneen rakennusinsinöörin 
Riston vaimo Vuokko. Lapset ovat kasvaneet lähes aikuisiksi, koti on menestyksen mitta ja pääsy naistenlehteen esittelemään sisustusta saa ystävättäret vihreiksi kateudesta.

Edustusjuhlien järjestäminen ja puitteiden ylläpito eivät kuitenkaan riitä Vuokolle vaan hän pyristelee kultaisessa häkissään vimmaisesti etsien sisältöä elämälleen. Eihän hänestä tällainen pitänyt tulla…

Mielenkiintoisimmaksi henkilöistä nousee yllättäen isotäti Alli. Vanhapiika, sihteerikkö, joka on elämässään noudattanut lähetyssaarnaaja-isänsä neuvoja kirjaimellisesti. Lakitoimiston sihteerinä ikänsä palvelleesta, esimiestään rakastaneesta, mutta tunteissaan pettyneestä Allista tuntuu, ettei elämällä ole enää mitään tarkoitusta.

Muutos syöksähtää kuitenkin liikkeelle Allin elämässä, kun Piitu tulee siivoamaan ja oppimaan työntekoa isotädin luokse. Naiset löytävät yllättäen yhteisen sävelen ja kannustavat toisiaan elämän suurissa ja vähän pienemmissäkin kysymyksissä ja kipukohdissa.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti ajankuva. Kuusikymmentäluku näyttäytyy ainakin minulle, joka ei ole sitä koskaan elänyt, värikkäänä voimakkaiden muutosten aikakautena.

Vuokosta tulevat mieleen tuon ajan mainokset: kiiltokuvamaiset kodit, tehokkaat perheenäidit, jotka hoitavat kodin.

Pinnan alla on jotain aivan muuta kuin mainoksen kiiltokuvanainen.

Laura Honkasalo: 
Perillä kello kuusi. 
382 sivua. Otava