Saara_webcover-normal.jpg
Naapurissa, Nivalassa, asuvan Tanja Kaarlelan esikoisromaani Saara vaikutti minuun väkevästi. Romaanin luettuani kannan Saaraa ja muita maailman hylättyjä mukanani mielessäni hellästi ymmärtäen. Kirjan etuliepeessä kirjailija kertoo, että Saara on syntynyt myötätunnosta ja tarpeesta kirjoittaa näkyväksi näkymättömän ihmisen kärsimys.

1920-luvulla Heinäpään kylässä, Kivimäen talossa pikkuinen äitinsä hyljeksimä Saara elää lapsuuttaan. Lapsen maailmaan luo varjoa äidin horjuva mielenterveys ja ahdas uskonnollisuus, kylään on levinnyt ankaran tuomitseva Lestadiolainen herätys. Saara on erilainen, Saara on tumma ja äidillä on salaisuus, jonka vuoksi hän kylmästi hylkää Saaran. Ainoastaan työnteolla voi lunastaa olemassaolon oikeutuksen, niinpä Saara onkin kuuliainen ja ahkera. Kun äiti kääntää selkänsä, koko maailma kääntää selkänsä, mutta Saaran elämänliekkiä pitää yllä lapsuuden yli piika Iidan ja setä Aukustin antama rakkaus, vaikka juuri he toivatkin Perkeleen Kivimäkeen.

Vuodet vierivät, helpotusta ja avaruutta ei Saaran elämään tule. Päinvastoin köysi kiristyy, mitään tietä poispääsylle ahdistavista ympyröistä ei löydy. Jatkuvat hylkäämiset saavat Saaran käpertymään entistä enemmän ja eristymään yksinäisyyteensä. Saaralle käy kuten kaltoinkohdellulle niin usein käy, hän alkaa kohdella itseään samoin kuin muut. Hän etsii itsestään syytä, hän kokee itsensä niin syntiseksi, että tuntee kaiken osakseen saamansa pahan olevan oikeutettua. Hylätty ihminen on sillä tavalla rikki, ettei osaa nousta puolustamaan itseään, vaikka häntä kohdeltaisiin kuinka väärin. Tuollaisissa tilanteissa rikottu ihminen tuntee vain syyllisyyttä, voimattomuutta ja syvää kelpaamattomuutta. Niinpä nykyisinkin hoitolaitoksissa ja avohoidossa hoidetaan ihmisen päätä kun sydän on särkynyt. Pää pumpataan täyteen lääkkeitä, kun ihminen tarvitsisi syliä. Ja samaan aikaan vallan sokaisemat sairaat ihmiset hallitsevat. (tämä oli minun provosointiani, ei kirjailijan :)

Tanja kirjoittaa tavattoman kauniisti. Hän ei mässäile tapahtumilla, hän maalaa rauhallisin harkituin vedoin uskottavan koruttoman kuvan ahdasmielisen uskon kahlitsemasta perhe- ja kyläyhteisöstä ja pienen unohdetun ihmisen tuskasta sen keskellä. Saaran suhde luontoon ja eläimiin ja arkipäivän askareiden kuvaus antaa lukijalle onnistuneesti hengähdystaukoa Saaran ahdistuksesta. Uskon ja myös toivon hartaasti, että tästä kirjasta puhutaan vielä laajasti. Kiitos kirjasta Tanja! 

Pieni lainaus kirjasta: " Saara tarttui jokaiseen sanaan, jonka äiti sanoi. Siunaa ja varjele meitä. Kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Tee tästä onnettomasta nöyrä ja kuuliainen ja aja Paholainen hänestä pois! 
 Jokaisella remmin iskulla Saara puraisi huultaan eikä päästänyt ääntäkään. Hän jännitti pakaransa seuraavalle iskulle, puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sormiensa kynnet kämmeniin niin lujasti, että ne puhkaisivat ihon. Hän tunsi poskensa rusahtavan. Hän maistoi saman raudan maun kuin juostessaan ladolta, mutta nyt se oli punaista ja märkää, ja se putosi pisaroina kamarin lattialle. Häntä huimasi. Korvissa humisi ja kaikui, piiska lisahti. Isku. Isku. Isku. Lattia kukki ruusuja, pieniä neilikoita, pieniä punaisia kukkia."

- Anita